DbtL: My First Band (29.7.2015)

En käy keikoilla musiikin tai esityksen vuoksi. Käyn valokuvaamassa. Viimeksi kävin keikalla ihan muuten vaan vuonna 2012, kun juhlistin menetettyä vuotta Monkissa Angelika Klasin tangokeikalla. Sielläkin otin kuvia Powershot G1 X:llä, jopa niin, että joku * käpy sanoi jotakin. Olisin kuvannut Diana Kralliakin, mutta tein virheen jättäessäni kameran Wroclawin areenan narikkaan.

Festivaali-akkreditoinnin juju ei minulle ole ilmainen sisäänpääsy tai kyky ohittaa jonot, vaan nimenomaan valokuvapittiin pääseminen: nuo 70-200 mm linssin f/5.6-aukon läpi nähdyt silmänräpäykset, jotka tallentuvat paitsi verkkokalvolle ja muistikortille, myös jonkinlaiseen häilyvän preesens-muistin sopukkaan. Keikan kolmen ensimmäisen kappaleen ajan tunnen olevani elossa - kyse on eräänlaisesta urheilusuorituksesta, jonka aikana näköaisti terävöityy, näköaivokuori toimii tavallista tehokkaammin ja lähettää jatkuvalla syötöllä puristavia viestejä oikealle etusormelleni. Syke on normaaliakin korkeammalla, aineenvaihdunta kiihtyy, hiki virtaa otsalla ja otsalta valitettavasti myös toiseen silmään - siihen, jolla ei katsota kameran etsimen läpi. Tietoisen tajunnan on tässä vaiheessa pyrittävä hillitsemään laukaisinsormea, pidettävä silmällä valotusmittaria ja säädettävä sen perusteella valotusaikaa ja aukkoa - vuosien varrella zoomaus ja rajaus ovat jo siirtyneet alitajunnan hallintaan.

Ruisrockissa oli pari keikkaa, joita olisin näin jälkikäteen voinut jäädä katselemaan, mutta lopulta en kokenut menettäneeni mitään. Tiistai-iltana, puistojoogan jälkeen, DbtL:ssä esiintynyt My First Band oli kuitenkin sellainen esiintyjä, jonka keikan päätin jäädä katsomaan loppuun asti. MFB soittaa vahvasti kasarivaikutteista musiikkia - hieman kuin Brother Firetribe, mutta eri tyylilajissa. Helmikuun lopussa olisi ollut mahdollisuus mennä katsomaan Firetribea Klubille, mutta siinä vaiheessa leikkauksestani oli kulunut vain vajaat 24 tuntia, joten tilaisuus meni ohi - riski olisi ehkä kannattanut ottaa... My First Band tuo mieleeni 1980-luvun. Sellaisen 1980-luvun, jota te ette muista ja jota minäkään en muista, vaan sellaisen juuri sopivasti romantisoidun kuvan menneestä, räikeämmästä ja värikkäämmästä ajasta, jonka paluuta saattaa vain toivoa.

... Mutta mitään pittiä ei olekaan! WTF? On vain vippiläisille varattu lavan edusta, josta saa kuvata ainoastaan kahden ensimmäisen kappaleen ajan! No, DbtL:n valot eivät yleensäkään ole parasta mahdollista, joten tähän ja myöhempään puhelinmateriaaliin on tyydyttävä. Jään kuitenkin kuuntelemaan keikan loppuun, juomaan viimeiset festarivedet. Musiikki toimii ja bändi on täynnä energiaa, mutta katselen väkisinkin jatkuvaa virtaa kuvia, jotka jäävät ottamatta, ohimeneviä hetkiä, joita kukaan ei tallenna aivan niin kuin minä. Tältä Casesta ehkä tuntui hänen maatessaan mykotoksiinin runneltavana Memphisiläisessä hotellihuoneessa. Turvauduin puhelimeen ja sain melkein koko Don't Break My Corazonin videolle. Äänenlaatu on varmasti päätähuimaava, jos beta-bileiden karaokevideot antavat yhtään osviittaa.

Kiersin keikan jälkeen alueelle ja otin pari yleiskuvaa. Kulkiessani kiertotietä kotiin näen keski-ikää lähentelevän naisen käyttävän yhtä Myllysillan pronssipatsasta hyväkseen hävyttömään kuvaan, jota hänen herrasmiesseuralaisensa on juuri ottamassa. "Ota vaan kuva!" se huutaa huomatessaan Lorelain. Tyydyn toteamaan "Jaa-a." ja jatkamaan matkaani.

Olen uupunut työpäivän tuksesta, puistojoogasta ja keikasta. Kotikorttelille saapuessani alkaa sataa. Ihanaa, virkistävää kesäsadetta, joka liimaisi vähitellen kesämekon kiinni vartaloon. 20k ei ole vielä täynnä, joten kierrän korttelin, osaksi vielä puolikkain askelin. Siwan ohi kulkiessani himoitsen Eldoradon halpoja perunalastuja, mutta pysyn lujana ja vältän lankeamasta kiusaukseen.

20064 askelta, 15,4 kilometriä, 709 kilokaloria, 42,6 grammaa poltettua rasvaa.