Viikon LaserDisc: Orlando (1994)

PAL, letterbox 1,85:1, CLV+CAV, Dolby Surround, noin 92 minuuttia, PG

LDDB: 18934 - Encore Entertainment, The Electric Pictures Collection,
Special Widescreen Edition

O: Sally Potter N: Tilda Swinton, Billy Zane, Lothaire Bluteau, John Wood, Charlotte Valandrey, Heathcote Williams ja Quentin Crisp

Kuvittele mielessäsi 1980-luku, ehkäpä omakotitalon alakerrassa, saunatilojen yhteydessä oleva ajanvietehuone - televisiohuone, jonka seinät on puupaneloitu, lattiaan on ehkä rakennettu lämmitys tai sitten liuskekivilattiaa peittää paksu, taljamainen karvamatto. Huoneen laidalla on sohva ja sen vieressä ja vastapäätä pari saman sarjan nojatuolia. Keskellä on matala pöytä. Kalusteet on tehty melkein samasta puusta kuin lauteetkin, mutta ne on lakattu - ollaan sentään kodissa, ei taloyhtiön saunaosastolla. Pehmusteet ovat haaleanpunaiset, ajaton design ja värimaailma perityy vielä 1970-luvulta, koska nämä kalusteet kestävät aikaa. Yhdellä seinällä roikkuu ryijy, joka peittää punaista tiiliseinää. Ryijyn tilalla voi olla myös koko seinän peittävä kuva: auringonlaskun rantamaisema Miamista tai Havaijilta.

Huoneen nurkassa, siellä mihin sohvalta näkee vähiten epäsuorasti, on kuvaputkitelevisio - aika iso, muttei mikään jättiruutu, sillä jo tämän taiteileminen läpi oviaukosta oli hankalaa. Nykyään tätä huonetta sanottaisiin kotiteatteriksi tai juntimmin miesluolaksi. Täällä ei ole vielä Nintendon Entertainment Systemiä, sillä ne, joilla on varaa, eivät ole peli-iässä. Aikaisemman, proto-kotiteatterin seinällä olisi vielä ollut valkokangas 8 mm tai ehkäpä 16 mm filmiprojektoria varten, mutta ne ovat menneen talven lumia, eivätkä varsinaisesti päässeet koteihin asti, toisin kuin VHS-nauhurit ja vielä hetken aikaa leikkaamattomat elokuvataiteen enemmän tai vähemmän veriset mestariteokset.

LaserDisc - the Superior Format!

Tällaiseen maailmaan syntyi Laserlevy, 12-tuumainen, LP-levyä hieman paksumpi CD:tä muistuttava levy, jolle mahtuu tekniikasta riippuen parikin tuntia liikkuvaa kuvaa ja CD-tasoista ääntä! Television alla on isokokoinen soitin, jonka suuri kuvaputki kuitenkin sopivasti piilottaa. Soittimen levykelkan kokoinen pizza ruokkisi vallan hyvin parikin aikuista, jotka nauttisivat sen tai saunan päälle ehkä pullolliset vihreää Smurffilimpsaa. On aika siirtää korona pois pöydältä sohvan taakse ja aloittaa elokuvapäivän elokuvailta!

Alkuperäinen suojamuovi (1994) hankaloitti valokuvausta keinovalon alla

Levyn kallistaminen auttoi jonkin verran

Kun nyt, vuonna 2017, käynnistän monen vuoden tauon jälkeen laserlevysoittimen - joka saattaa olla monille tuttu lähinnä karaokebaareista - on ilmassa jännitystä. Lähinnä jännittää se, miten uusi vahvistin ja projektori keskustelevat analogisen, nimenomaan komposiittivideokaapelia käyttävän kuvalähteen kanssa. Vanhan tykin kytkin suoraan soittimeen SCART-johdolla ja vahvistimeen meni ääni RCA:lla, kuva ei lainkaan. Nyt vahvistimeni toimii korttelin parhaan kotiteatterin aivoina, solmukohtana, jonne syötetään eri lähteistä virtaavaa kuvaa ja ääntä, jotka johdetaan digitaalista signaalitietä pitkin joko televisioon tai projektorille ja perinteistä HiFi-tasoista ohutta kuparikaapelia pitkin kaiuttimiin.

CAV-tallennettuja levynpuolia voi selailla yksittäisen kuvan tarkkuudella

Virta kulkee, soitin surisee ja levy on nyt paikallaan, muttei lähde itsestään pyörimään. Seinällä on vihreä 1,33:1-kuvasuhteinen neliö. Sen pitäisi olla sininen ja televisiossa se varmaan olisikin. PLAY, kolahdus ja soitin alkaa hurista. Neliö häviää ja jonkin ajan kuluttua ilmestyy kuva! Ääni on kirkas, mutta kuva ei. Kuvanlaatu tuo mieleen Alien-elokuvien näyttöruudut. Painan pausea, jolloin kuva välähtää sinisenä ja muuttuu taas vihreäksi. Kun jatkan katselua, kestää reilut kymmenen sekuntia, ennen kuin kuva palaa - tämä johtuu projektorin järkyttävästä hitaudesta vaihdettaessa kuvalähdettä. Syy voi olla HDMI-kättelyssä, mutta pohjaongelma on se, että kun soitin on pausella, vahvistin tai tykki toteaa, ettei soittimelta tule lainkaan kuvaa ja yhteys katkeaa. Ääni toimii täysin viiveettä. Kuvankaappaukset täytyy siis ottaa vauhdissa.

Orlando seinällä zoomaamattomana

Kuva ei ole aivan keskitetty, vaan oikeassa reunassa on pieni surureuna - tätä ei näy televisiossa, mutta projektorin kuvasta ei ainakaan leikkaudu mitään pois. Yhtäkkiä, tarinan päästyä liikkeelle, kuva ja ääni häipyvät! Soittimen näytössä lukee End. On aika kääntää levy. Tässä kohdassa on myös hyvä hakea evästä. Pidän perunalastutaukoa, joten teen reissarin loputtomalla kermajuustolla ja rosvopaistilla. Orlandon puolenvaihto on sijoitettu hienosti: kuvassa on häivytys ja äänessä sydämenlyöntejä. Ja heti kakkospuolen alussa näkyy tissit. Levyn pyörintänopeus muuttuu lineaarisesta kulmanopeudeksi, mutta tämä vaikuttaa vain kuvakelauksen sujuvuuteen - mikä on aivan eri maailmasta kuin DVD:n, HD DVD:n ja Blu-Rayn pätkivä nykiminen - pysäytyskuvaa ei ole.

Oikeassa reunassa on tyhjää tilaa perspektiivikorjauksenkin jälkeen

Levyn lisämateriaalina on elokuvan traileri, joka esitetään ennen elokuvan alkua.

Ruokapöytäpelissä yhdistellään taloja

Orlando kertoo samannimisestä, Tilda Swintonin näyttelemästä, ensin mies- ja sitten naisidentifioituvasta hahmosta, joka saattaa olla kuolematon. Ensin ollaan Barry Lyndonissa, sitten edetään parin etapin kautta ensimmäiseen maailmansotaan ja nykyaikaan asti. Hyvin Pilvikartastomaista. Orlando on aluksi jonkinlainen hovin virkamies ja sittemmin lähettiläs, joutilas aatelinen ja kirjailija. Matkan varrella kaikki pysyy samana - vain sukupuoli vaihtuu, kuten Orlando itse toteaa. Alkuperäiskirjan tarinankerronta saattaa olla täyteläisempää ja pitempää, mutta elokuvan rajallinen kesto on varmasti pakottanut tekemään typistyksiä. Saatoin olla tekniikan lumoissa, mutta minulta meni täysin ohi esimerkiksi se, että joku kuningatar kieltää Orlandoa vanhenemasta.

En kieltäytyisi - ranskalaisuudesta huolimatta

Tilda on aina Swinton ja venäläistä(?) prinsessa Sashaa näyttelevä Charlotte Valandrey on hyvin eteerisen kaunis, mutta muuten näyttelijäsuoritukset eivät tee erityistä vaikutusta - kuten ei koko elokuva muutenkaan. Lavastus, puvustus ja kuvaus ovat laatutyötä ja tulevat hyvin läpi myös analogisesta kohinasta, joka muistuttaa englanninkielisen termin mukaisesti hyttysparvea kesäillassa. Levyn kuvasuhde on alkuperäinen 1,85:1 - ei siis mikään 1,77:1 - ja sen saa vääristymättä täyttämään valkoseinän suoraan tykin zoom-asetuksella. Orlandoa ja ensi viikon Halloweenia yhdistää se, että molemmissa ohjaaja on ollut mukana säveltämässä musiikkia. Orlandon musiikki ei jää mieleen, vaikka se todennäköisesti sopi hyvin ruudun tapahtumiin.

2,5/5

Jos Sally Potter kiinnostaa elokuvantekijänä, suosittelen aloittamaan siitä, mistä minäkin: Tangon oppitunnista, joka on todella hyvä.

Viikon LaserDisc: Halloween (1978)

PAL, letterbox 2,35:1, CLV+CAV, mono, noin 97 minuuttia, 18
LDDB: 18733 - Odyssey, Special Widescreen Edition
O: John Carpenter N: Donald Pleasence, Jamie Lee Curtis, P.J. Soles, Nancy Loomis

Jos kuuntelisin musiikkia muutenkin kuin radiosta, ajaessani katto auki talvella tai pakosta valokuvatessani keikkoja, ostaisin levysoittimen ja kuuntelisin LP-levyjä. LD-levyjen käsittelyssä on hieman samaa tunnelmaa ja tekemisen meininkiä.

Menneen, sivistyneemmän, ajan levynkansi

Ajankohtaan sopiva John Carpenterin Halloween on pakattu paksuun, kiiltäväpintaiseen gatefold -tyyppiseen kuoreen, jonka sisäaukeamalta löytyy kohtauslista ja Philip Kempin kirjoitelma elokuvasta ja sen historiasta. Samoin kuin CD pilasi LP-levyjen kansitaiteen, voisi kuvitella DVD:n tehneen samoin LaserDiscille - mutta laserlevyt eivät koskaan olleet samalla tavalla suuren yleisön suosiossa kuin LP:t. Levyt olivat huomattavan kalliita ja soittimilla ei voinut levyttää TV-ohjelmia. LD oli vain ja ainoastaan elokuvaharrastajien formaatti. Voisi myös sanoa HC-harrastajien formaatti, sillä taannoin emporniumissa oli keskusteluketju, jossa AV kertoi omistavansa satoja K-18 -levyjä, joita hän oli aikeissa digitoida ennen muuttoa ja levyjen hylkäämistä.

DVD-levyissä ei nykyään ole yleensä edes vihkosta kuoren sisällä

Tällä kertaa päätin katsoa elokuvan television kautta tykin sijaan ihan kokeilun vuoksi. Koska kuva kulkee ruudulle oikeaoppisesti komposiittivideona SCART-johdolla, viime kerran katseluongelmat loistivat poissaolollaan - vahvistin ei päässyt katkomaan analogista kuvatietä ja vaikka olisikin, television kuvalähteen valinta on lähes viiveetön verrattuna tykkiin. Miten v-ussa uutena yli neljä kertaa kalliimman projektorin HDMI-aivo voi olla niin h-etin hidas? Onneksi ostin sen käytettynä. Ääni kulkee vahvistimelle valokuidulla, joskin soittimestani puuttuu RF-demodulaattori, joka tarvitaan digitaalisten tilaääniraitojen soittamiseen. Tämä ei ole ongelma, sillä Halloween-levyn digitaaliääniraita on monoa, jota pitää luukuttaa stereota kovempaa, jotta ääni kuuluisi kunnolla - sama ongelma on kaikissa monoäänilähteissä.

Vispera de Todos los Santos de John Carpenter

Blofeldin elämä on hankalaa. Jätettyään SPECTREn ja palattuaan kutsumusammattiinsa psykiatriksi, hän kokee jatkuvasti olevansa idioottien ympäröimä huoneen viisain henkilö. Tämän vuoksi, kun Michael Myersin, mielenterveysrajoitteisen kanadalaisen potilaan siirto synkkänä ja myrskyisenä yönä törmää ulkosynnyttimeen, hän kuvittelee voivansa korjata mokansa ja hoitaa homman kotiin yksinään. Tämä hübris johtaa siihen, että saavuttuaan potilaan kotipaikkakunnalle hän kieltää sheriffiä järjestämästä ihmisjahtia ja aiheuttaa siten oheiskuolemia.

Mike pisti Bobin seinää vasten

Donald Pleasenceen meni suuri osa rahoista, mutta elokuvan varsinainen päähenkilö on kirkuningatar Jamie Lee Curtisin esittämä Laurie, joka viettää pyhäinpäivää lastenvahtihommissa. Lee on ensimmäisessä roolissaan ihan ok, tarkoituksella aika arkisen ja tuunaamattoman näköinen, eikä vielä tyylillisesti 1980-1990 -lukujen huipussaan, muttei myöskään niin överi kuin Scream Queensissä.

Elokuva alkaa upealla, ennennäkemättömällä neliminuuttisella otoksella, jossa pieni poika kulkee pihalta taloon, keittiön veitsilaatikolle ja yläkertaan hippailemaan. Projektin budjetti oli pieni, joten tässä ei ole kyse mistään 1970-luvun supertietokoneilla yhteen parsituista lyhyemmistä paloista - koko otoksen takana on Carpinteron vakiokalusteihin kuuluva kameramies Ray Stella, joka hoiti homman parin kuvauspäivän aikana käyttäen lempikeksintöni, Steadicamin about kakkosversiota - PanaGlidea - leijuttamaan raskaalla anamorfisella objektiivilla varustettua Panavisionin kameraa sulavasti kelluen paikasta toiseen. Rayn voi nähdä The Thingissä jokaisessa lähikuvassa, jossa lääkeruiskun neula pistetään ihon läpi.

Vuonna 1996 ikäraja tuli väkivallasta ja ahdistavuudesta, ei keuhkoahtaumasta

Hemmotellut, lasertarkennetut silmäni ovat tottuneet puhtaaseen teräväpiirtoon, joten en varmasti huomannut kaikkia kertoja, jolloin The Shape lymysi jonkin kohtauksen hämärässä nurkassa, mutta elokuvan loppupuolen murhuroinnissa on ainakin yksi mieleenpainuva otos, jossa C&C käyttää loistavasti hahmon kykyä sulautua pimeyteen ja myös ilmestyä sieltä karmaisevalla tavalla.

Sipsilakkoni on epäonnistunut, joten huolehdin siitä, että käsittelen herkkää - todennäköisesti tosin kestävämpää kuin arvaankaan - levyä vain sillä kädellä, joka ei operoi perunalastuja. Levyn kääntö on sijoitettu 59 minuutin kohdalle, loogiseen kohtauksen loppuun, mutta kuva ja ääni katkeavat suoraan, eivätkä häivy yhtä hienosti kuin viime viikon Orlandossa. TV-koossa katsottuna kuvasta ei hyppää suoraan esiin analogikuvan häiriöitä, mutta zoomauksen takia kuvassa näkyy välillä sahalaitaisuutta. Ääni on selkeä ja vuorosanojen ja upean musiikin lisäksi myös BÖC toistuu kirkkaasti, vaikka se onkin diegeettistä musiikkia. LD-ajan loppupuolella 1996 julkaistu levy on masteroitu digitaalisesti alkuperäisestä negatiivista ja ääninauhoista.

Todentuntuista, käytännönläheistä valaisua

Halloween on eittämättä klassikko, mutta se kärsii siitä, että oli lajinsa ensimmäisiä teoksia. Tarinan - johon ei myöskään panostettu kauheasti - käänteet eivät varsinaisesti pääse yllättämään. Pakkaus saattaa sisältää muutamia pelottavia kohtia, mutta tekijät ovat panostaneet pääasiassa visuaalisuuteen ja tyylittelyyn. Myös hurme loistaa ohjaajan näkemyksen mukaisesti poissaolollaan. Halloween II on ilmeisesti huomattavasti verisempi.

2,5/5

Suosittelen Halloweenin mukana nautittavaksi Cracked Movie Club -podcastin tätä elokuvaa käsittelevän jakson, joka tarjoaa paljon lisätietoa sujuvasti ja humoristisesti kerrottuna.