Tämä artikkeli käsittelee mennyttä työvuotta henkilökohtaisesta näkökulmasta ja menee henkilökohtaisuuksiin. Valittu muoto on listaus, jossa käydään läpi myönteiset, neutraalit ja kielteiset seikat viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Mikäli introspektiivinen mietiskely ei kiinnosta, voit rullata alas tiivistelmään ja seuraavaan kirjoitelmaan. Kulttuuriasioista puhutaan taas seuraavassa merkinnässä.
Aloitetaan kielteisistä seikoista.
1: Kuoleman pepun kuolema. Päivä oli muutenkin perseestä, olimme juuri menettäneet ÄsKoon ja turha pakkosiirto toiseen huoneeseen oli vääjäämättä edessä. Olin kuitenkin innostunut koko jälkeenjääneen ryhmän yhteisestä ponnistuksesta: Kuoleman peppu -kauhulyhytelokuvasta, joka toteutettaisiin noin kolmessa tiiviissä kuvauspäivässä Konsernihallinnon tiloissa. Tämä projekti saisi meidät kerrankin puhaltamaan yhteen ilmapalloon ja jokaisella olisi enemmän näytettävää täytettä portfoliossaan. Lyhytelokuva eläisi menestyksessä ympäri maailmaa festivaaleilla ja myöhemmin se laajennettaisiin kokopitkäksi kotimaisen itsenäisen elokuvanteon merkkipaaluksi.
Joonas ei ollut täysin innostunut projektista, mutta se ei ollut ongelma, hänet voisi korvata joko Mikolla tai luovalla maskeerauksella joku muu olisi voinut hoitaa roolin. Lopullinen niitti Pepun arkkuun oli ilonsyöjä-lotan kieltäytyminen tärkeästä puheroolista. Se siitä sitten, saatana. Minulta loppui ryhmähenki. Siihen loppuivat aamutapaamiset ja itse asiassa kaikenlainen yhteydenpito välillämme. Kieltäytymiseen ei ollut edes selkeitä perusteita, eikä ilonsyöjällä ilmeisesti ollut kanttia sanoa, ettei halua osallistua, vaan se koetti selittää jotakin työkiireistä, mitkä olin aika selkeästi jo hoitanut pois alta aikatauluhahmotelmassani. Onneksi muutto toiseen huoneeseen oli enää parin päivän päässä.
Siirryin videosta valokuviin juuri tällaisten vastoinkäymisten takia.
2: Se, ettei kukaan - yksikään - paikan kiinnostavista ihmisistä ollut vapaassa markkinataloudessa. Kun äkillisesti siirtyy rauhallisesta yksityisyydestä laumaan, alkaa väkisinkin ajatella, että olisi kiva istua kahdestaan kulmasohvalla ja katsoa jotakin suomilovea tai mieluummin uusia Gilmoren tyttöjen jaksoja. Side quest failed, achievement not unlocked.
Verkkotoimituksen valituista paloista kivan näköiseen Kaisaan ja mystisiin reppu-, leggings- ja buutsinaisiin - aivan kaikki olivat poissa ulottuviltani. Ei suksee, vaikka olin upee.
Pahimmat palovammat aiheutti Hexa, kun tajusinkin ihastuneeni häneen - vai kenties ajatukseen hänestä - vahvasti alkukesän mittaan. Onneksi pysyin hiljaa asiasta - kiitos Stefanolle toimimisesta tunne-elämäni roskakorina, Joonakselle yhden päivän sijaistuksesta ja Mikolle omansa laatuisesta, ehkäpä täysin tiedostamattomasta henkisestä tuesta. Note to self: selvitä aina välittömästi kaikkien suhdeasiat heti alussa. Harmi, suru ja epämukavuus olisi ollut vältettävissä pienellä ennakkotiedustelulla.
Toisaalta, tällä kiehtovasta Pohjoisesta tulleella, henkisesti ja ruumiillisesti viehättävällä hahmolla oli luovaan puoleeni vahva muusavaikutus. Ehkäpä #kulttuuriblogikin olisi vieläkin jäänyt vain keskeneräiseksi vaihto-opiskelukertomukseksi nykyisen loiston sijaan.
Poltin itseni myös lukiessani kesällä alanurmella Sandmania, joten kiitos vaan siitäkin :)
Game over, paraneminen saattoi alkaa. 414 vaihtui sopivasti Party Centraliin ja pääsin pois hänen ja ilonsyöjän välittömästä etupiiristä. Varmuuden vuoksi keskityin ruokailuissa tiiviisti Muuntohiileen ja pidin teettitauot rauhassa omalla työpisteelläni tai Verkkotoimituksen luksusvessassa. Asian ympärille rakentamani korttitalomainen puolustus alkoi horjua, kun kuulin, että meidät kaikki siirretään taas yhteen tilaan marraskuun lopussa. Sinne meni kivijalka, saatana. Edes Turku 2029 -abortti, jota ei muuten koskaan käyty jälkeenpäin läpi hänen kanssaan, ei helpottanut tilannetta, vaan lähinnä sekoitti sisäisiä tuntojani ja biorytmejäni.
Näin on käynyt ennen ja näin on käyvä yhä uudestaan - se on tuskallista ja erityisen hankalaa, varsinkin kun kiinnostus pyörii samassa huoneessa. No, jokainen päivä, jolloin aamun ensimmäinen ajatus ei enää liity häneen on arjen pieni voitto ja putki on nyt lohduttavan pitkä, vaikkei katkeamaton.
Tosin... Tuntuu siltä, kuin olisin antanut jonkinlaisen aarteen vain valua sormieni lävitse. Olisi pitänyt ryhdistäytyä ja ehkä kerrankin edes yrittää jotakin. Asia olisi ainakin saanut arvoisensa päätöksen, olisi tulos sitten ollut mikä tahansa. Tämä ei natsannut, ei kukaan tyllihamettani ratsannut. Kaipuu kaivertaa, yllätän silloin tällöin itseni käymästä läpi keskusteluja hänen kanssaan - kuten myös muiden tiimiläisten kanssa - tietysti ilonsyöjää lukuun ottamatta.
3: Finnkinon lahjaliput. Ainoa asia, jota todella himoitsin - tiettyjä ihmisiä lukuun ottamatta. Näitä sirkushuveja jaettiin tiimiläisillekin kuin leipää, mutta ei koskaan minulle. Vaikka voitin Koko kaupunki kävelee -tempauksen ja olin hohtominigolfin ehdotonta parhaimmistoa. Onneksi yhteistyökumpanin sivuilta löytyi 1080P-tasoinen versio paljonpuhutusta Tyttökuninkaasta. Täytyy katsoa ja arvostella lähiaikoina.
4: Tuntiseuranta kuukausipalkatussa työssä. Erityisesti ilta- ja viikonlopputöiden tuntien merkinnöistä tuli jotenkin hankalampaa kuin olisi odottanut. Lopulta päädyin vain leimaamaan "matka ulos" tai "matka sisään" ylitöitä vastaavan ajan verran.
Neutraalit:
Kansalaislarppaus oli ihan kivaa. Ihmisarvo nousi niin omissa kuin muidenkin silmissä. Palkkaa oli hyvä saada, vaikka vapaa-ajasta joutui tinkimään joka päivä. Usein myös lauantaisin ja iltaisin.
On mukavaa pidellä kädessään uunituoretta työtodistusta, olen tehnyt sen eteen työtä. En pääse näyttämään sitä kenellekään, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, mutta kyllä se joskus löytyy jäämistöstäni. Täytyykin skannata siitä arkistokappale satunnaiskäyttöön.
Kaikki käytävien hyvänpäiväntutut vahvistivat johonkin kuulumisen tunnetta, se jäi nyt historiaan. Harmi, että nämä ja läheisemmätkin tuttavuudet katoavat kuin jäätyneet kyyneleet talven ensilumen alle. Oli mielenkiintoista nähdä joulurauhan julistaja lähes joka päivä Verkkotoimituksen käytävällä - tietysti se söi hieman hohtoa TV-lähetyksen seuraamisesta aattona.
Toisaalta, joka helvetin maanantai tai mikä tahansa viikon aloittava päivä vahvisti tuskallista yksinäisyydentunnettani, kun muut pippuroivat teepuheitaan käsittämättömillä termeillä, kuten "kaverit", "tuttujen kanssa", "käytiin" - ihan kuin he olisivat käyneet siellä jossakin tai tehneet sitä jotakin jonkun muun tai muiden seurassa? Minun piti lentää Madridiin, jotta tuntisin olevani ystävien seurassa.
Positiiviset:
1: Aurora ja Maija Vilkkumaa. DbtL tuntui mahtavan Ruisrockin ja Hexan h2ö-leijumisen jälkeen hieman toisen luokan tapahtumalta, eikä Verkkotoimituskaan tuntunut arvostavan kuvausponnistelujani. Toinenkin Joonas oli poistunut kuvioista. Olin henkisesti tuskaisa, kelluin omassa, maailmantuskan ja tunnemyrskyjen ravistelemassa liemessäni kuin ananakset purkissa. Ja silloin, aivan odottamatta, festarin aloittanut, minut ihan puun takaa yllättänyt Aurora liikutti minut ensin puhdistavaan romahduksen purskahdukseen ja myöhemmin ihana, aivan eri Maija kuin Pyöreässä pöydässä, tarjoili ikimuistoisen, tunnekirjon laidasta laitaan valtoimenaan aaltoilleen konserttikokemuksen juuri oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Huhhuh, juuri sopivaa piristystä, jokin tuntui taas joltakin, henkinen kilpi laskeutui hetkeksi, tervehdyttävää voimaa, valoa ja energiaa, ilmassa oli magiaa jne. Niin sopivia latteuksia.
2: Ruisrock oli jälleen upea, kokonaisvaltainen elämys. Virallisen kuvaustiimin jäsenenä pääsin osaksi sisäpiiriä, jossa kerrankin ihmiset puhuivat samaa kieltä, enkä ollut se, joka saa muut ymmälleen kuvaustermeillä, vaan pikemminkin se, jonka pitää miettiä toisenkin hetken ajan jotakin, mitä joku muu sanoi. Tutustuin kolmessa päivässä ihmisiin, jotka kuin ohimennen opettivat minulle taas lisää valokuvauksesta ja joiden kanssa olisi ollut kiva jatkaa virallisille jatkoille - valitettavasti sammuin kotonani vessaan, enkä enää lähtenyt helteiseen keskustan yöhön kohti nyt jo kuollutta Klubia. Ja tietysti näin ja salakuvasin ohimennen Poikelusta ja Hätöstä! Se Ruisrockista, lisää voitte lukea aiemmista #kulttuuriblogin kirjoituksista.
3: Valokuvaus. Toivuttuani siitä, etten ollutkaan tiimin ainoa tai edes pääkuvaaja, tajusin tämän olevan loistava mahdollisuus oppia erilaiselta, koulutetulta kuvaajalta. Pyrin omaksumaan mahdollisimman paljon tietoa niinä lyhyinä kuukausina, joina Joonas oli keskuudessamme. Tyylini alkoi muuttua - valotan edelleen oikealle, mutta kehitän kuvia eri tavalla. Mieleni tekee edelleen pyrkiä optimaaliseen f/5,6:een, mutta yhä useammin aloitan aukko ammollaan. Osasyy tähän on kesällä suurin uhrauksin hankkimani EF 24-70 2,8 II, joka on mukavan terävä himmentämättäkin. Toinen syy on se, että käsitin, ettei kuvan tilaaja välitä äärimmäisestä terävyydestä tai teknisestä virheettömyydestä samalla tavalla kuin minä. Jälkeenpäin saattaa olla, että vuoden 2015 kuvat ovat liian vahvasti vinjetoituja ja täynnä pakotettua boke'ta, mutta ainakin niissä on tietynlainen tyyli.
Lorelain ja Fujin kuvista tulee erilaisia. Fuji on taiteilua, useammin mustavalkoisia ja aina filmisimuloituja kuvia varten. Fujilla kuvataan lähempää ja intiimimpiä, salaa otettuja kuvia kuin raskaalla kalustolla. Fuji tarkentaa hitaammin ja huonommin, mutta tunnen itseni sen seurassa Leica-mieheksi - hyvällä tavalla. Jos olisin ammattilainen, olisin voinut luopua kamerasta Driving Turku -projektin lopussa kuin erikoistyökalusta, jota tarvitaan vain harvoin tiettyyn työvaiheeseen. Kevyestä kalustosta saisi ihan hyvät rahat vaihdossa vaikka 1D-X:ään, mutta kahden erikokoisen kameran käyttö on kiehtonut minua siitä asti, kun näin Weight of Waterin, jossa valokuvaajalla oli töihin moderni järjestelmäkamera ja henkilökohtaisiin kuviin pienempi 35 mm kamera. Jos jostakin syystä kaipaan filmiaikaa, kaipaan sitä, että kaikkiin kameroihin meni sama filmi. Ja ehkä sitä, että vuosikymmenten ajan lähes kuka tahansa todennäköisesti osasi tarkentaa käsin. Aivan kuin lähes kaikki osaavat sitoa kengännauhat. Jossakin välissä valokuvaamisesta tuli hieman muita parempien ihmisten tekninen harrastus, joka tasa-arvoistui vasta digiajan koittaessa.
3: Stefano oli hauska. Harmi, etten enää koskaan tapaa häntäkään. Olisipa jokin tapa pitää yhteyttä ihmisiin - mielellään jokin avaruusajan spefi-laite, joka kulkisi kätevästi mukana vaikka vyöllä. Tämä oikeastaan pitää paikkansa myös muiden kuin ilonsyöjän kohdalla. Tiimi oli hyvä ja tehtävä tuli suoritettua odotettua paremmin - Turun kaupungilla on nyt maailman paras ja nykyaikaisin verkkosivusto.
Ei täällä lopussa mitään tiivistelmää ole! Kunnioita aina kirjoittajaa lukemalla koko teksti!
torstai 31. joulukuuta 2015
keskiviikko 30. joulukuuta 2015
Driving Turku - kymmenen kuukautta kuvia / Driving Turku - ten months of photos
Driving Turku -valokuvanäyttely on nyt julkaistu kahdessa osassa Flickrissä. Pysyvä näyttely esittelee kuvia ajaltani yhtenä Turun kaupungin valokuvaajista.
Alle on koottu ajatuksia kuviin ja kuvaamiseen liittyen. Tekstit on julkaistu näyttelyä markkinoivan facebook-tapahtuman seinällä. Kopiointi ja liittäminen näkyy jostakin syystä kirjoituskoneella vaihtelevanvärisenä tekstinä. Kävin lähdekoodissa ja sain sen ehkä korjattua.
Driving Turku photo exhibition is now open in Flickr. The photos were taken during ten months of 2015 while working as one of the photographers of the city of Turku.
Scroll down for some thoughts about the photos and photography. The texts have originally appeared on the wall of Driving Turku event. Copied text seems to act strangely in different colours. I put a knife into the code and probably fixed it.
Maaliskuussa aloin nähdä maailman uusin silmin. Löysin Tori.fi:stä käytetyn Fujifilm X-Pro1:den klassisella normaaliobjektiivilla. Päätin käyttää silloisen viimeisen työmarkkinatuen siihen, koska kahden kameran käytäntö on kiehtonut minua siitä lähtien, kun joskus näin Weight of Water -elokuvan valokuvaajahahmon käyttävän työkuviin raskasta kalustoa ja henkilökohtaisiin kuviin pienempää kameraa. Myyjä oli kätevästi paikallinen ja asui kotimatkan varrella. Hänellä oli muuten ehkä tyylikkäin parta, jonka olen ikinä nähnyt - ei mikään kilpailuhömpötys, vaan asiallisen lyhyeksi trimmattu, miehekäs koko leuan parta, jossa ei ollut lainkaan kaljuja kohtia. Olisi pitänyt käyttää häntä testikuvien kohteena - asunto oli hyvässä suunnassa ja iltapäivän laskeva aurinko valaisi huoneen hienosti.
/
In the end of February i got my mark II eyeballs installed. At the same time I found a used Fujifilm X-Pro1 listed at Tori.fi. I have been attracted to using two different caliber cameras ever since I saw the Weight of Water years before I even started this hobby. So, being freshly employed I decided to blow my last unemployment check on the camera and a classic 50-something lens. I was sold the moment I held the so far unnamed Fuji in my hands.The seller was a local man who had just switched systems but already regretted the fact he had to let go of the X-Pro1. He also had the most stylish and perfect beard i have ever seen live. Not a fancy show item but a very masculine short trimmed full beard without any noticeable bald spots. The setting sun was lighting the flat and now I regret that I didn't use him as a test subject.
Alun perin suunnitelmana oli tehdä kuvia valmiiksi pitkin vuotta ja sitä mukaa, kun niitä tulisi otettua. Tämä toimi vielä alkukevään, mutta sen jälkeen minullakin alkoi olla enemmän varsinaisia kuvaustehtäviä ja kehitettäviä työkuvia. Lisäksi reportaasikuvia alkoi tulla yhä kiivaammalla tahdilla päivänvalon lisääntyessä.
/
The plan was to work on these photos as they were taken. This worked fine during the early spring but as daylight became more ample so did the good photo opportunities. Also I started receiving more actual work assignments which always came first.
Hyvin pian kävi ilmi, että normaaliobjektiivi oli usein liian pitkä sisätiloihin, pienemmissä neuvotteluhuoneissa kuviin sai mahtumaan usein vain kohteiden pään. Olin tottunut klassisen 35 mm objektiivin laajakulmaan pidettyäni mukanani parin vuoden ajan Fujin X100-retropokkaria. Päätös oli selvä, vanha kamera "lähetettiin farmille" ja vaihdossa sain 23 mm f/1,4 XF -objektiivin, joka vastaa tuttua lievää laajakulmaa. Kuviin mahtui nyt enemmän huonetta ja ulko-otoksiin tuli isompaa näyttävyyttä.
Kameran mukana tullut 35 mm f/1,4 R on hyvä objektiivi, kuvat ovat teräviä himmentämättä, jos tarkenus osuu kohdalleen ja tärkeät kohteet pitää lähempänä kuvan keskustaa kuin äärirajoja. 23 mm f/1,4 XR on kuitenkin aivan eri luokkaa, mahdollisesti koko linssijärjestelmän toiseksi tai kolmanneksi paras objektiivi. Automaattitarkennus toimii lähes täydellisesti päivänvalossa ja tarpeeksi hyvin myös yöaskelluksillani.
/
I soon noticed that the normal lens was too narrow for the meeting rooms - especially as I was accustomed to the 35 mm equivalent view through my old X100. It didn't take long, the X100 had to go! And there was a nice cashback offer until the end of April also. I traded the old camera for a new lens, the 23 mm f/1,4 XF, which gave me a 35 mm field of view and let me capture more of the rooms and also wider outdoor photos.
The 35 mm f/1,4 R is good - sharp wide open if you can nail the focus and keep the important subjects inside the tule of thirds - but the 23 mm f/1,4 XR is just spectacular in comparison. Hardly any autofocus problems in daylight and ok enough even during my nightly walks.
Kuvien karsiminen ja valikointi ei ole vahvuuksiani, joten tein alusta asti päätöksiä jo kuvausvaiheessa. Vuoden varrella kuvia kuitenkin kertyy paljon ja kymmenen kuukauden galleriassa alkaa jo olla yhtä paljon kuvia kuin Ateneumin HCB-retrospektiivissä.
Valitsen esille parhaat, mutta joukossa tulee olemaan myös sisäpiirikuvia, jotka eivät avaudu kaikille.
/
Picking keepers is difficult and because I knew it would be I made more final decisions during actual photography than usually. There will still be ten months of photos in the gallery, probably close to the amount of prints at the HCB retrospective in Ateneum right now.
I am choosing the best shots but there will also be ones aimed for the appreciation of the inner circle.
Se on nyt tehty. Viimeisten kuvien valikointi ja käsittely toi mukanaan valtavia tunteiden tulvahduksia. Kävin mielessäni läpi paitsi tapahtumia, myös keskusteluja kuvien ihmisten kanssa - sekä tapahtuneita että pelkästään mielessäni harjoiteltuja. On hankalaa päästää irti kaikesta menneestä ja aloittaa taas nollasta. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta synkän sävyn näkee jo ennakolta.
Näiden kuvien kattama ajanjakso menee osittain päällekkäin ensimmäisen puolikkaan kanssa. Itse olen sitä mieltä, että näissä kuvissa on enemmän hyviä tilanteita kuin aiemmissa. Nämä kuvat on käsitelty kotioloissa, ensimmäisen puolikkaan kuvat pääosin työpaikalla.
/
It is done! Choosing and developing the final photos was a very emotional experience. I replayed the year in my mind - everything that happened, conversations, also the ones only in my head. It will be difficult to let go of everything and start from scratch again. There is no predicting the future but the dark tones are already visible in the horizon.
The timeline covered by these photos overlap a bit with Part I. Personally I think Part II has better situations and captions. Part I was mostly collected from photos I worked on at the office.
Seuraava #kulttuuriblogin artikkeli on henkilö- ja henkilökohtaiselle tasolle menevä yhteenveto kuluneesta työajasta, mutta sen jälkeen palataan taas normaaleihin aiheisiin - erityisesti matkakertomukseen.
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
Kulttuuriblogi Espanjassa - perjantai 16.10.2015
Casa de Campon suuri huvipuisto on auki vain viikonloppuisin, onhan nyt lokakuu ja minusta näkee sen. Ihmiset pukeutuvat naurettaviin, lähinnä alkutalvea muistuttaviin vaatekerroksiin. Miten niin erotun joukosta shortseissa ja t-paidassa? Tilanne on oikeastaan ihan ok, sillä voin rauhassa ottaa raskaan kuvauskaluston mukaan huolehtimatta siitä, mihin ne laitan laiteajelujen ajaksi. Hetken ajan luulen, että suihkusta tulee lämmintä vettä, mutta olen väärässä. Selviän hetken, eikä uusien vaatteiden vaihto tunnu täysin epämukavalta kevyen peseytymisen jälkeen. Ehkäpä käyn taas Avenida de American kieppeillä suihkussa iltapäivällä.
Löysin illalla alkuperäiskielisiä elokuvia näyttävän Princesan ja aamulla saan viestin Cine Idealista, jossa on arkena halpoja iltapäivänäytöksiä. Ahmin yhden aamiasmuffinssin ja lasillisen Coca-Colaa ja lähden kohti Cafeteria Santanderin aamiaischurroa.
Churrot ovat herkullisia enemmän sulatetun suklaan kuin juotavaksi tarkoitetun kaakaon kera. Sormet ovat taas enemmän tai vähemmän rasvassa ja paikalliseen tapaan tarjolla niiden pyyhkimiseen on vain lähinnä voipaperia muistuttavia serviettejä. Nyt ymmärrän, miksi oven edessä pyörii tukityöllistetyn näköinen tyyppi myymässä nenäliinoja. Ovelaa.
Kävelymatka Telefericolle kulkee saamani kartan merkintöjä seuraten. Keli on lämmin, lorelain optiikkapakkaus painava ja olo on lopulta kuin DbtL-päivien lopussa. Tutustun jalan aika mukavan kokoiseen palaan Madridia ja lopulta pääsen kaapelihissin lähtöpisteeseen. Suomessa en maksaisi tällaisesta, mutta täällä vajaan kuuden euron hinta tuntuu kohtuulliselta. Mahassa kourii, kun kori heilahtaa lähtöaseman reunan yli tyhjyyteen, mutta kulkuneuvo on hyvin tasapainotettu kahdella kopin kulmiin sijoitetulla vesikanisterilla.
Ehkä noin vartin päästä olen joen toisella puolella Casa de Campossa, kahden tuhannen hehtaarin puistossa, josta näkee yli kaupungin. Jos minulla olisi mekko ja kohdalle osuisi kesämyrsky, antaisin mielelläni sen kastella minut ja liimata kevyen kankaan kauniiseen vartalooni. Ilma on kirkas ja vain satunnainen tuulenvire viilentää ja puhdistaa. Olen aika poikki. En mene eläintarhaan, vaan osoittelen Lorelaita kohti erilaisia leonelaisen aavikkoisia ja vihannan metsäisiä maisemia ilman varsinaista inspiraatiota. Annan näkemäni ohjata, vaikka tiedän, etteivät kuvani tule tekemään oikeutta sille, mitä näen ympärilläni - aivan joka puolella.
Paluumatkalla käyn Monteran McDonaldsissa. Syön paikallisen erikoisaterian, joka muodostuu pääasiassa pekonista - huh-huh. Viestin Virginian kanssa loppupäivän ohjelmasta, olemme menossa syömään entisten työkaverien kanssa italialaista paikallisruokaa. Menen hieman ähkyisenä Touch Me:hin - on aika tehdä valinta. Sovittaminen ratkaisee paitaongelman, vain sininen tarjosi haluamani liikkuvuuden, muut olivat liian kireitä olkapäistä. Yritän Hostelilla voimaunia, mutta ei onnistu. Paras vaan puskea eteenpäin.
Tapaan Virginian veljen ja luovutan perinteisen Rituaalisalmiakin, joka maistuu kaikille muille kuin Virginialle. Virkistyn suihkussa ja katson Pasapalabraa, sanapeliä, jossa tunnutaan taktikoivan liikaakin sillä, että luovutetaan oma vuoro eteenpäin. Sanat ovat kuulemma myös hyvin vaikeita. Paita saa hyväksynnän.
Löydämme lopulta La Tagliatellaan, alan jo turtua ajotyyliin. Syömme entisen työporukan seurassa. Yhtä vaille naisvaltaisesta ryhmästä mieleeni jää aluksi vain yksi nimi: Blanca istuu vieressäni, vinosti Virginiaa vastapäätä. Hän vaikuttaa ja näyttää mukavalta ja puhuu sujuvaa espanjaa. Daniel Winteriä lainatakseni "doable". Ei, paljon enemmän kuin. Sarkastisen yllättäen hän ei ole vapailla markkinoilla. Itse asiassa Virginia on menossa hänen häihinsä ensi viikonloppuna. Kiitos, saatana. On sekä tragedia että siunaus, etten tullut ottaneeksi Blancasta kuin yhden kuvan vastapäisen ikkunan kautta.
Iltapäiväinen Extremeburger osoittautuu virheeksi. Tilaan perinteistä paikallista raviolia sieni- ja mantelihöystöllä. Ruoka on kuin Blanca, mutta sitä on liikaa. Saan lopulta syötyä puolet annoksestani. Otan loput siitä ja Blancan pizzasta mukaan ja saan kansainvälisenä vieraana paketit mukaani hienossa Tortellinin viininpunaisessa kangaskassissa. Tarjoilijamme on hauska, vaikka tuntuukin korostavan suomalaisuuttani vähän liikaa.
Aterian ja jälkiruuan jälkeen seuraa yleistä keskustelua espanjaksi. Huvitan itseäni valokuvaamalla. Vaihdoin kaukaa viisaasti hostelilla Lorelain Fujiin. lasku ositetaan sujuvasti ja aletaan tehdä lähtöä. Hyvä, olen yhä väsyneempi. Espanjalainen hyvästely on pitempi prosessi kuin suomalainen ja ryhmässä on yksitoista jäsentä. Viileällä jalkakäytävällä seisominen alkaa hieman viluttaa, mutten tietenkään näytä sitä ulospäin keskellä talvivaatteisiin pukeutunutta paikallisväestöä.
Mainitsen autolla piruuttani jotakin jatkoista, koska tiedän riskin olevan minimaalinen. Menemme kuitenkin vielä Hermanos Cabrera -terassiravintolaan GT:lle. Viiden euron juoma ei juuri välitä mistään neljän senttilitran säännöstä. Ihan hyvää, vikka minulle olisi riiittänyt olut tai colakin. Metro on jo kiinni, joten saatamme Virginian kotiin ja lähden kävelemään Mikhailin rinnalla epävarmana tulevasta. Jonkin ajan kuluttua päädymme sähköpyörätelineen luo. Mikhail kaivaa taskustaan kortin ja pikaisten ohjeiden jälkeen kiidämme sähköpyörillä läpi öisen kaupungin! Jiihaa!
Kello on lähes kolme päästessäni yöpaikkaan.Tämä olisi voinut olla 30k-päivä ja tekisi mieli merkitä se sellaiseksi aikaeromenetyksen vuoksi, mutta en tee niin. Huomenna Segoviaan. Varustus: farkut ja Lorelai.
26756 askelta, 20,6 kilometriä, 941 kilokaloria, 53,3 grammaa.
Löysin illalla alkuperäiskielisiä elokuvia näyttävän Princesan ja aamulla saan viestin Cine Idealista, jossa on arkena halpoja iltapäivänäytöksiä. Ahmin yhden aamiasmuffinssin ja lasillisen Coca-Colaa ja lähden kohti Cafeteria Santanderin aamiaischurroa.
 | |
| Suklaata ja churroja |
Churrot ovat herkullisia enemmän sulatetun suklaan kuin juotavaksi tarkoitetun kaakaon kera. Sormet ovat taas enemmän tai vähemmän rasvassa ja paikalliseen tapaan tarjolla niiden pyyhkimiseen on vain lähinnä voipaperia muistuttavia serviettejä. Nyt ymmärrän, miksi oven edessä pyörii tukityöllistetyn näköinen tyyppi myymässä nenäliinoja. Ovelaa.
 | |
| Dippaus |
Kävelymatka Telefericolle kulkee saamani kartan merkintöjä seuraten. Keli on lämmin, lorelain optiikkapakkaus painava ja olo on lopulta kuin DbtL-päivien lopussa. Tutustun jalan aika mukavan kokoiseen palaan Madridia ja lopulta pääsen kaapelihissin lähtöpisteeseen. Suomessa en maksaisi tällaisesta, mutta täällä vajaan kuuden euron hinta tuntuu kohtuulliselta. Mahassa kourii, kun kori heilahtaa lähtöaseman reunan yli tyhjyyteen, mutta kulkuneuvo on hyvin tasapainotettu kahdella kopin kulmiin sijoitetulla vesikanisterilla.
 | ||
| 1:30000 |
 | |
| Teleférico |
 | |
| Haluaisin joskus asua ylimmässä kerroksessa |
 | |
| Tarkastus luo turvallisuutta |
Ehkä noin vartin päästä olen joen toisella puolella Casa de Campossa, kahden tuhannen hehtaarin puistossa, josta näkee yli kaupungin. Jos minulla olisi mekko ja kohdalle osuisi kesämyrsky, antaisin mielelläni sen kastella minut ja liimata kevyen kankaan kauniiseen vartalooni. Ilma on kirkas ja vain satunnainen tuulenvire viilentää ja puhdistaa. Olen aika poikki. En mene eläintarhaan, vaan osoittelen Lorelaita kohti erilaisia leonelaisen aavikkoisia ja vihannan metsäisiä maisemia ilman varsinaista inspiraatiota. Annan näkemäni ohjata, vaikka tiedän, etteivät kuvani tule tekemään oikeutta sille, mitä näen ympärilläni - aivan joka puolella.
 | |
| Casa de Campo |
 | ||
| Pää alas! |
 | |
| Ei banaania, kolikko kertoo mittasuhteen |
 |
| Tähän se laskeutui |
 | |
| Terhoja jonossa |
 |
| Iso asia, mikä liikutti |
Paluumatkalla käyn Monteran McDonaldsissa. Syön paikallisen erikoisaterian, joka muodostuu pääasiassa pekonista - huh-huh. Viestin Virginian kanssa loppupäivän ohjelmasta, olemme menossa syömään entisten työkaverien kanssa italialaista paikallisruokaa. Menen hieman ähkyisenä Touch Me:hin - on aika tehdä valinta. Sovittaminen ratkaisee paitaongelman, vain sininen tarjosi haluamani liikkuvuuden, muut olivat liian kireitä olkapäistä. Yritän Hostelilla voimaunia, mutta ei onnistu. Paras vaan puskea eteenpäin.
 | |
| Rafaello |
 |
| Extreme-polkija |
 |
| Grand McExtreme |
Tapaan Virginian veljen ja luovutan perinteisen Rituaalisalmiakin, joka maistuu kaikille muille kuin Virginialle. Virkistyn suihkussa ja katson Pasapalabraa, sanapeliä, jossa tunnutaan taktikoivan liikaakin sillä, että luovutetaan oma vuoro eteenpäin. Sanat ovat kuulemma myös hyvin vaikeita. Paita saa hyväksynnän.
 | |
| Rake43 was here |
 | |
| Salmiakkia! |
 | |
| Pasapalabra |
Löydämme lopulta La Tagliatellaan, alan jo turtua ajotyyliin. Syömme entisen työporukan seurassa. Yhtä vaille naisvaltaisesta ryhmästä mieleeni jää aluksi vain yksi nimi: Blanca istuu vieressäni, vinosti Virginiaa vastapäätä. Hän vaikuttaa ja näyttää mukavalta ja puhuu sujuvaa espanjaa. Daniel Winteriä lainatakseni "doable". Ei, paljon enemmän kuin. Sarkastisen yllättäen hän ei ole vapailla markkinoilla. Itse asiassa Virginia on menossa hänen häihinsä ensi viikonloppuna. Kiitos, saatana. On sekä tragedia että siunaus, etten tullut ottaneeksi Blancasta kuin yhden kuvan vastapäisen ikkunan kautta.
 | ||
| Tästä kassista riitti ruokaa koko loman loppuun asti. |
 | ||
| Cecilia Roth? |
Iltapäiväinen Extremeburger osoittautuu virheeksi. Tilaan perinteistä paikallista raviolia sieni- ja mantelihöystöllä. Ruoka on kuin Blanca, mutta sitä on liikaa. Saan lopulta syötyä puolet annoksestani. Otan loput siitä ja Blancan pizzasta mukaan ja saan kansainvälisenä vieraana paketit mukaani hienossa Tortellinin viininpunaisessa kangaskassissa. Tarjoilijamme on hauska, vaikka tuntuukin korostavan suomalaisuuttani vähän liikaa.
 | ||||
| Jälkiruoka |
 |
| Blancan vesipullo - nykyään kastelukäytössä |
Aterian ja jälkiruuan jälkeen seuraa yleistä keskustelua espanjaksi. Huvitan itseäni valokuvaamalla. Vaihdoin kaukaa viisaasti hostelilla Lorelain Fujiin. lasku ositetaan sujuvasti ja aletaan tehdä lähtöä. Hyvä, olen yhä väsyneempi. Espanjalainen hyvästely on pitempi prosessi kuin suomalainen ja ryhmässä on yksitoista jäsentä. Viileällä jalkakäytävällä seisominen alkaa hieman viluttaa, mutten tietenkään näytä sitä ulospäin keskellä talvivaatteisiin pukeutunutta paikallisväestöä.
 | |
| Onnellisen elämän käsikirja |
 | |
| Blanca |
Mainitsen autolla piruuttani jotakin jatkoista, koska tiedän riskin olevan minimaalinen. Menemme kuitenkin vielä Hermanos Cabrera -terassiravintolaan GT:lle. Viiden euron juoma ei juuri välitä mistään neljän senttilitran säännöstä. Ihan hyvää, vikka minulle olisi riiittänyt olut tai colakin. Metro on jo kiinni, joten saatamme Virginian kotiin ja lähden kävelemään Mikhailin rinnalla epävarmana tulevasta. Jonkin ajan kuluttua päädymme sähköpyörätelineen luo. Mikhail kaivaa taskustaan kortin ja pikaisten ohjeiden jälkeen kiidämme sähköpyörillä läpi öisen kaupungin! Jiihaa!
 | |
| Gin & Tonic |
Kello on lähes kolme päästessäni yöpaikkaan.Tämä olisi voinut olla 30k-päivä ja tekisi mieli merkitä se sellaiseksi aikaeromenetyksen vuoksi, mutta en tee niin. Huomenna Segoviaan. Varustus: farkut ja Lorelai.
26756 askelta, 20,6 kilometriä, 941 kilokaloria, 53,3 grammaa.
tiistai 10. marraskuuta 2015
Kulttuuriblogi Espanjassa - torstai 15.10.2015
Menin liian aikaisin nukkumaan, mutta olo ei ole niin huono, kuin esimerkiksi kohtalokkaiden Beta-bileiden jälkeen - ja silloin menin kuitenkin ihan tavallisesti töihin. Huoneen ilmapiiri on niin tiheä, että valo kulkee sen läpi hitaammin kuin neutriinot.
Aamiainen on köyhää hostellitasoa, mutta löydän kuitenkin tarpeeksi syötävää siltä varalta, että joutuisin ottamaan kipulääkettä. Ibuprofeeni tyhjään vatsaan ei ole käypää hoitoa. Saan yhteyden toiseen kontaktiini, joka antaa minulle ohjeet yliopistolle. Pitäisi mennä ensin metrolla ja sen jälkeen bussilla. Vaikuttaa niin haastavalta, että mietin asiaa ja päätän ensin kokeilla pieniä torkkuja ja jatkaa sitten eteenpäin.
Docventures-dokumenttia ei voi katsoa ulkomailla, mutta lataan radiokeskustelun Nexukseen. Marshmallow-päivityksen jälkeen puhelin ei enää keskustele tietokoneen kanssa automaattisesti. Ehdin ladata podcastin selaimen kautta ennen kuin huomaan ruudulla ilmoituksen, jota painamalla ongelma korjaantuu. Huoneessa on edelleen sama harmaa mies. En rupea torkkumaan tässä sumussa.
Suihkuista tai hanoista ei tule lainkaan lämmintä vettä! Argh! Ajan parran sokkona ja kampaan hiukseni. Lähden ulos, kohti New Rock -kenkien virallista myyjää lähellä Divino Pastor -kirkkoa.
Kenkävalikoima jättää toivomisen varaa, koska en ole hakemassa maihinnousukenkiin pohjautuvia jalkineita, vaan pikemminkin metalihenkisiä tuning-lenkkareita, jollaiset näin kerran Elixian pukuhuoneessa. Käärmeen-/liskonnahkaiset semispittarit kiehtovat, mutta varsinaiset löydöt teen paitapuolelta. Kolme erilaista paitaa ovat aika lailla tasoissa, joten WhatsAppaan ne eteenpäin toista mielipidettä varten. Päädymme siihen, että jokin paidoista on valittava huomenna, todennäköisesti mustavalkoinen seeprakuvioinen. Menemme ehkä molemmat paikan päälle.
Satun ohimennen myös paikalliseen keräily- ja sarjakuvakauppaan, jossa on kaikenlaisia kivoja patsaita ja pehmoja Sandmanin Muertosta Kostajiin. Seinällä on myös Alien-toimintafiguureja, mutta ei valitettavasti alkuperäistä tai kolmannen osan Xenomorfia. Myöskään himoitsemaani ED-209 -miniatyyriä ei näy.
Palaan kiertotietä hetkeksi voimaunille hosteliin, minkä jälkeen ajan metrolla Virginialle suihkuun. Vaunuun ilmestyy yhtäkkiä mies, joka alkaa laulaa! Laulun nimi on General Ché Guevara ja se kertoo ilmeisesti jostakin paikallisesta sankarista.
Tapasin isän, joka vaikutti mukavalta. Tutustun paikalliseen terveydenhoitoon, kun Virginia hakee lääkärintodistuksen läheisestä terveyskeskuksesta. Seuraa päivän rajakokemus, kun ajamme Santiago de Bernabeulle syömään oliiveja bussipysäkillä ja sen jälkeen juomaan ylihintaista Mahouta Oikean Madridin valtavan kotiareenan VIP-aitiossa.
Tänään ei ole peliä, joten aitio on ihan samanlainen juottola kuin Turkuhallin vastaavat. Aitiosta katsottuna näyttää siltä, että katsomo on kaksikerroksinen, mutta stadion on seitsemänkerroksinen. Suuri, urheiluhistoriallisesti siipiään havisuttava rakennus herättää ihailua ja olisi kieltämättä kiva kokea joskus satatuhantisen kotiyleisön aiheuttama huuma, vaikka en olekaan kiinnostunut fuskupallosta. Pelien aikaan lähikorttelien liikenne katkaistaan ja stadionia sivuavat kadut valtaa markkina- ja urheilujuhlahumu. Pelit aiheuttavat liikenneruuhkia eri puolilla kaupunkia.
Oluen jälkeen on jo pimeää ja ehkä tämän tai oluen ja oliivien vuoksi autokyyti tuntuu olevan aavistuksen rauhallisempi.
Pieni Txirimiri-ravintola on tämän illan päätepysäkki. Espanjalaista munakasta ja lasillinen punaviiniä. Munakas on suussasulava makuelämys, jota edes punaviini ei pilaa. Minun kannattaa kuulemma jättää huomenna hostelliaamiainen väliin ja mennä syömään churroa sokerilla ja esimerkiksi kaakaon kera. Lähiruokaa, mutta mikäpä näin suuressa maassa ei olisi?
Ennen kotimatkaa haen pienestä supermercadosta ison pullon Coca-Colaa.
Huomenna menen Casa de Campoon ja Parque de Atracciones de Madridiin. Sinne mennään jonkinlaisella legendaarisella vaijerihissillä. Täytynee ottaa kevyt varustus ja GoPro mukaan. Tämän päivän kannoin Lorelaita mukanani ja se alkoi vähitellen tuntua sekä kaulassa että selässä.
16565 askelta, 12,7 kilometriä, 521 kilokaloria, 32,6 grammaa.
Aamiainen on köyhää hostellitasoa, mutta löydän kuitenkin tarpeeksi syötävää siltä varalta, että joutuisin ottamaan kipulääkettä. Ibuprofeeni tyhjään vatsaan ei ole käypää hoitoa. Saan yhteyden toiseen kontaktiini, joka antaa minulle ohjeet yliopistolle. Pitäisi mennä ensin metrolla ja sen jälkeen bussilla. Vaikuttaa niin haastavalta, että mietin asiaa ja päätän ensin kokeilla pieniä torkkuja ja jatkaa sitten eteenpäin.
 |
| Paikallisia perunalastuja |
Suihkuista tai hanoista ei tule lainkaan lämmintä vettä! Argh! Ajan parran sokkona ja kampaan hiukseni. Lähden ulos, kohti New Rock -kenkien virallista myyjää lähellä Divino Pastor -kirkkoa.
 |
| Hauska seinämaalaus |
 |
| Toca Me |
 |
| Arkistokuva |
 |
| Paita-triptyykki, Madrid, 2015 |
 |
| The Italian Stallion |
 |
| Näyttää aika rumalta... Jäi hyllyyn |
 |
| Ché Guevara |
 |
| Calimero |
 |
| Oliiveja |
 |
| Ryhmittyminen |
 |
| Eväät |
 |
| Santiago de Bernabeu |
 |
| NL |
 |
| Santiago de Bernabeu toisesta suunnasta |
 |
| Bokehhaarukka |
 |
| Meitä molempia todellakin kiinnosti jalkapallo |
 |
| Caballeros |
 |
| Hombres |
 |
| Yksi kaupungin useista suihkulähteistä |
 |
| Espanjalainen munakas |
 |
| Espanjalainen munakas hieman myöhemmin |
 |
| Likööriä |
 |
| Jälkiruoka |
 |
| Focus problem |
 |
| Silva from Skyfall |
 |
| Talvi on tulossa myös Espanjaan |
16565 askelta, 12,7 kilometriä, 521 kilokaloria, 32,6 grammaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)