Tänään oli vuorossa jo etukäteen pelkäämäni Kampinosin metsässä tapahtuva Ultimate Survival Bondage Experience, jonka tarkoitus on hitsata ryhmämme yksittäiset osat yhteen, jolloin siitä muodostuu virheetön yksikkö, joka toimii kuin hyvin öljytty kone. Ongelma oli siinä, ettei retkelle tullut edes puolta ryhmästämme. Herätessäni sunnuntaiaamuna kahdeksalta mietin itsekin, mitä helvettiä oikein olen tekemässä. Vihaan kävelyä, mutta pidän toki luonnossa samoilusta. Eniten pelottaa se, että reissulle on varattu aikaa yhdeksän tuntia ja puolalaiset "auttajat" huomioon ottaen touhuun saattaa mennä hyvinkin paljon kauemmin. Olen myös kipeä, vaikka olo aamulla tuntuikin hyvältä.
Ajoimme ensin ilmeisesti Varsovan pohjoislaidalle metron tämänhetkiselle päätepysäkille ja sen jälkeen vielä bussilla niin kauas, että tarvitsimme erikoisliput. Pistäydyimme erämaan laidalla sijaitsevassa pikkukaupassa ja sitten oli aika astua metsään. Tämän jälkeen muistan pääasiassa väsyneet ja särkevät jalkapohjat. Otin kyllä 120 kuvaa, joista suurin osa onnistui hyvin. Vaelluksen keskivaiheilla piipahdimme Metallican levynkannelta näyttävällä hautausmaalla, mutta emme voineet viipyä kauaa, sillä piipahdus kuulemma lisäisi matka-aikaan tunnin. Jossakin vaiheessa olin varma - ja Daniel myös - että olimme eksyksissä, sillä käännyimme eräästä polkujen risteyksestä mielestäni takaisin tulosuuntaamme. Tämä saattoi kyllä johtua käynnistä hautausmaalla. Ei olisi pitänyt käydä hautausmaalla. Jossakin vaiheessa pysähdyimme polun reunaan kaatuneen puun päälle. Kolme puolalaista pitivät jonkinlaista hätäkokousta rungon toisessa päässä. Yhtäkkiä kuului ilmeisesti Olgan toteama kiivas: "Absolut nie!". Pystyin helposti kuvittelemaan keskustelun kulun ennen tätä:
"Voi perse, mä luulen, että me ollaan eksyksissä."
"Eikä olla, noi erasmukset on vaan niin kurvan hitaita."
"Hei tapetaan ne jo."
"Nie! Absolut nie! Se tehdään vasta grillipaikalla!"
Keskellä metsää törmäsimme yhtäkkiä, täysin yllättäen, jonkinlaiseen sotilaiden, veteraanien ja partiolaisten kokoontumiseen, jossa ilmeisesti oli keräännytty jonkinlaiselle sankarihaudalle - joita Kampinos on pullollaan - muistelemaan jotakin suurta historiallista tapahtumaa. Paikalla oli TV-ryhmä. Sotilaat ampuivat yhteislaukauksen ja sitten joku piti taas puheen. Jatkoimme matkaa. Jossakin vaiheessa pääsimme asvalttitielle. Se oli laiha lohtu, sillä se sai jalkapohjani särkemään joka askeleella yhä enemmän ja enemmän. Pysähdyimme pikkukauppaan ja sain viimein istua hetken. Käännyimme risteyksessä väärään suuntaan, mutta joku puolalaisista huomasi sen aika nopeasti. Tässä vaiheessa leijuin jo Brand New Heaviesin Shelter-levyn luomassa rennossa mielentilassa, joka lievitti hieman kipua. Varsinaista väsymystä en tuntenut. Aika pian palasimme metsäpolulle ja päädyimme jonkinlaisen maaseutuhotellin pihan läpi grillipaikalle, jossa otin kengät jalasta ja menin virransäästötilaan.
Danielilla oli myös minulle makkara. En ikinä syö makkaraa Suomessa, mutta tämäpä oli ihan oikea - lihasta tehty - puolalainen makkara, joten suostuin tämän kerran päästyäni ylös. Se tietysti putosi nuotioon, minkä jälkeen totesin sen olevan valmis, vaikka Daniel koettikin selittää jotakin kypsyttämisestä ja mausta. Se on makkara, ei mikään kurvan fileepihvi! Sain syötyä kuoren sisällön aika sujuvasti ilman tuhkaa ja hiekkaa, vaikka Daniel selittikin jotakin muuta muille mausteistani. Jalkapohjiani särkee, mutta ne eivät ole rakoilla. Pian syömisen jälkeen jätimme metsän taaksemme, sillä halusimme ehtiä linja-autopysäkille ajoissa. Kukaan ei uskonut Nataliaa, kun tämä väitti muistavansa aikataulun ulkoa. Ehdimme linja-autoon ja kotimatkalla kuuntelin vihdoin kauan puhelimessa ja kiintolevylläni lojuneen Asteen levyn alusta loppuun.
Seikkailu ei kuitenkaan ollut vielä ohi, sillä jostakin syystä emme ajaneet bussimatkan jälkeen metrolla Stare Bielanylle asti vaan nousimme maan pinnalle jossakin muualla. Olga, Natalia ja Ewa(?) käskivät meitä nousemaan juuri lähdössä olevaan raitiovaunuun numero viisi. Ok, kotiin. Christina ja Charlotta - joka muuten näyttää Hanna Pakariselta - ilmeisesti aavistivat jotakin jo ennen Serdaria, sillä he jäivät pois kyydistä pari pysäkin jälkeen. Hetken päästä Serdar - tuo turkkilainen eläin - alkoi epäillä, että ajamme väärään suuntaan. Minä, joka olin jo kuin syksyn lehti tuulessa, en ollut aivan varma asiasta ennen kuin vaunu todellakin pysähtyi päätepysäkille. Syöksyimme ulos ja juoksimme seuraavaan viitoseen, joka odotti kääntöpaikalla. Loistava päätös loistavan mukavalle päivälle oli se, että ajoimme raitiovaunulla yhteensä 26 pysäkinväliä ennen pääsyä opistolle.
Ostin kebabin ja selvisin makaamaan sängylle. Illalla olisi ollut David LaChapellen Rize-musikaalin ilmainen ulkoilmaesitys, joka olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mutta en usko, että ainakaan kukaan Kampinos-uhreista meni katsomaan. Minun teki mieli mennä istumaan höyryävän suihkun alle kuten TV-ohjelmissa dramaattisen tapahtuman jälkeen.
Päivän askeleet: 15402, 12321 m, 635,6 kcal - epäilen mittarin nollautuneen itsestään metsäreissun alkupäässä, sillä ensimmäisellä tauolla se näytti vain noin 2000 askelta ja joku katsoi kartasta matkan pituuden olleen lähempänä 16:tta kilometriä.
English summary:
Kampinos Extreme Survival Bondage Experience was long and painful. I hate walking. My feet hurt most of the time. The Polish nonhelpers must have something against us and they definitely tried to kill us by getting us lost in the dangerous forest. We saw some soldiers, veterans and scouts having some sort of gathering in the middle of the woods. I fell into a light coma at the BBQ spot and dropped my sausage into the camp fire. My feet hurt but there are no blisters.
As the last killing strike the polish girls put us on a tram going the wrong way. After a total of 26 stops - 10 of which were in the wrong direction - we got home. This is going to hurt tomorrow.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti