9.9.2009

Olo tuntuu paremmalta, paitsi jalassa. Taidan jättää iltapäivän ghettokävelyn väliin. Olenhan jo kokenut Auschwitzin kauhut.

Daniel totesi eilisen elokuvan olleen "Shit!" ja kertoi sen juonen. Kuulosti epäilyttävästi myöhäisillan pehmopornopätkän rakennuspalikoista luodulta teokselta. Daniel antoi "Changes" tai "Transformations" -elokuvalle puolikkaan tähden viidestä.

Päivän elokuva, "Wojna polsko-ruska" (Polish-Russian War) tai "Snow White and Russian Red", perustuu Dorota Maslowska -nimisen teinikirjailijan mielettömän suosittuun kirjaan, joka ilmeisesti puntaroi puolalaisten tunnelmia 1990-luvun poliittisten ja taloudellisten muutosten myllerryksissä. Tarina pyöri kaljupäisen pikkurikollisen ja hänen omituisten tuttaviensa ympärillä. Näyttelijäsuoritukset eivät herättäneet minussa erityisempiä tuntemuksia, ehkäpä kielimuurin takia. Perusasetelma Puolan lähi- ja neuvostohistoriasta meni minulta täysin ohi, joten jäljelle jäi MTV-kikkoja ja hetkittäin ihan hyvää huumoria. Loppujen lopuksi kokemus oli aika mitäänsanomaton.

Annan tälle "tärkeälle puolalaiselle nykyelokuvalle" kaksi ja puoli tähteä viidestä.

Kiitän:

• huumori ylitti kielimuurin
  
• varmasti Puolan historiaa tunteville mielenkiintoinen tutkielma
  

Moitin:

• täydellinen ymmärtäminen vaatii poliittisen ja taloushistorian tuntemusta
  
• kirjailija kirjoitti itsensä elokuvaan ja näytteli itseään
  

Kirjoittaja, Dorota Maslowska, vaikuttaa jotenkin todella tutulta. Ehkä olen lukenut hänen kirjansa arvostelun joskus Turun Sanomista. Ohjaaja on opettajan tuttu ja saimmekin katsoa tuoreen elokuvan ehkäpä aivan ensimmäisten joukossa ennakko-DVD:ltä. Elokuvan jälkeen olisi taas pitänyt keskustella, mutta minä en sanonut mitään. Hannalla oli jotakin sanottavaa päähenkilöstä ja siitä, että hän oli Puola ja välillä myös naispuolinen. Vai niin. Daniel innostui myös elokuvasta ja ihmetteli, miksi minä en analysoinut sitä tunnilla. Minulla ei ollut yhtään mitään sanottavaa elokuvasta ja sen lisäksi en yleensä halua analysoida elokuvia, koska tuore katsomiselämys menee helposti pilalle.

Master Lukasz Mieszkowski, joka luennoi meille Puolan juutalaisista, vaikuttaa mukavan rennolta. Hän ei ole oikea opettaja, vaan jonkinlainen taiteilija joka on muun muassa kuvittanut pari sarjakuva-albumia. Olo on kuitenkin niin heikko, että jätän ghettokierroksen väliin. Annoin mystisen lapun Danielille, joka lupasi toimittaa sen perille. Homma olisi sujunut täysin saumattomasti, mikäli en olisi törmännyt Patrycjaan pihalla. Hoidin kuitenkin tilanteen selittämisen varsin sujuvasti ennen muiden saapumista ja pääsin pois heidän jaloistaan. Käyttäydyin hyvin rennosti, outoa.

Lähtiessäni kauppaan keksin laittaa tietokoneen muuntajan kipeän polvitaipeen alle. Saa nähdä, onko siitä mitään apua.

Daniel ja muu gettojengi palasi todella myöhään, joskus kahdeksalta. He olivat lyhyesti sanottuna eksyneet. Puolalaiset avustajat siis jatkoivat vahvasti totutulla linjallaan. Lappu oli kuitenkin mennyt perille ja aiheuttanut välittömästi huvittuneen reaktion. Hyvä. Vai oliko se sellaista hermostunutta ja paniikinomaista naurua, jolla ostetaan kallisarvoisia sekunteja mietittäessä pakoreittiä? Mikäli tilanne eskaloituu kriisiksi, pääsen ainakin perääntymään huumorin varjolla. Olipa hyvä, että laitoin viestiin sydämen lisäksi myös hymiön.Joudumme muuttamaan perjantaina. Lappu keittiön seinällä puhuu tylyä kieltään. Onneksi olen pääasiassa pitänyt vaatteeni matkalaukussa, joten tavaroiden siirtäminen onnistunee hieman helpommin.

Päivän askeleet: 2839, 2271 m, 117,1 kcal

English summary:

My leg still hurts so I’ll skip the Warsaw ghetto tour. I gave the mysterious note for Daniel to deliver.

Film Workshop’s film of the day was “Snow White and Russian Red”, a film based on Dorota Maslowska’s bestseller. I missed the underlying commentary on Polish history and the changes the country went through in the 1990s. All that was left was occasional nice humor and MTV style editing. Nothing I had not seen before. ***

My plan worked perfectly except that I ran into Patrycja on my way from school. I had a brief conversation with her and disappeared. I heard she laughed out loud when Daniel gave her the note. Was it a good laughter or the kind of panic reaction which is supposed to give you a few seconds more to run away?

We are moving to the other dorm on Friday.

9.8.2009

Olo on aivan perseestä, eikä se johdu eilisestä, vaan sunnuntaista. Myös vasemmassa polvessa tuntuu kipua. Kuumetta ei ole, mutta harkitsen silti sairaspäivän pitämistä. Tänään esitettäisiin uudempi elokuva nuorelta ohjaajalta. Toisaalta tiedän, että 950 m kävelymatka yliopistolle tulisi olemaan kovin kivulias.

8.07 päätän jäädä lepäämään. Ei olisi ikinä pitänyt mennä metsään.

Söin Burger Kingissä. Tuplajuustoateria oli hyvä, mutta Big King on edelleen suosikkini. Harmi, ettei Suomessa ole Burger Kingejä - tutkittuani asiaa kävi ilmi, että BK:n lisenssin tai liiketoiminnan Suomessa omistaa ilmeisesti McDonalds. Harmillista.

Miettiessäni eilistä päivää ja käytävämellakkaa totesin, että kun nyt kerran olen ulkomailla, puhtaalla jäällä ja näennäisesti vailla menneisyyden painolastia, voisin yhtä hyvin kokeillakin jotakin uutta. Päätin siis hieman aktivoitua Patrycjan suhteen ja tehdä sen tutulla tavalla - rikkomalla jään kirjallisesti. Päivän mietittyäni suuntasin Poltraniin ja käännätin pääasiassa flunssaa, kuolemaa ja valokuvia - mutta myös romanttisia viestejä käsittelevän kuuden lyhyen rivin viestin, jonka sain mahtumaan mukavasti kassakuitin kääntöpuolelle kuin Klubiaskin kanteen.

Toimitan mystisen lapun perille huomenna henkilökohtaisesti ennen Varsovan geton kiertokävelyä, jonka ehkä jätän väliin, sillä haluan päästä lepäämällä eroon polvitaipeen oudosta kivusta.

Päivän askeleet: 1058, 846 m, 43,6 kcal

English summary:

I feel sick and it is all Kampinos' fault. Now my left knee is also sore. At 8:07 I decide to miss today's Film workshop. I should have never gone to the woods.

I left the dorm to eat at the Burger King. The double cheese meal was ok but not as great as Big King.

As I reviewed the previous days and last evening in my mind I decided to act on the Patrycja situation. After all, I'm in a foreign country and free - so why not take a crazy chance and live a little? I used Poltran to compose a short but effective note which I wrote on the back of a receipt. I'll slip it to her tomorrow.

6.9.2009

Tänään oli vuorossa jo etukäteen pelkäämäni Kampinosin metsässä tapahtuva Ultimate Survival Bondage Experience, jonka tarkoitus on hitsata ryhmämme yksittäiset osat yhteen, jolloin siitä muodostuu virheetön yksikkö, joka toimii kuin hyvin öljytty kone. Ongelma oli siinä, ettei retkelle tullut edes puolta ryhmästämme. Herätessäni sunnuntaiaamuna kahdeksalta mietin itsekin, mitä helvettiä oikein olen tekemässä. Vihaan kävelyä, mutta pidän toki luonnossa samoilusta. Eniten pelottaa se, että reissulle on varattu aikaa yhdeksän tuntia ja puolalaiset "auttajat" huomioon ottaen touhuun saattaa mennä hyvinkin paljon kauemmin. Olen myös kipeä, vaikka olo aamulla tuntuikin hyvältä.

Ajoimme ensin ilmeisesti Varsovan pohjoislaidalle metron tämänhetkiselle päätepysäkille ja sen jälkeen vielä bussilla niin kauas, että tarvitsimme erikoisliput. Pistäydyimme erämaan laidalla sijaitsevassa pikkukaupassa ja sitten oli aika astua metsään. Tämän jälkeen muistan pääasiassa väsyneet ja särkevät jalkapohjat. Otin kyllä 120 kuvaa, joista suurin osa onnistui hyvin. Vaelluksen keskivaiheilla piipahdimme Metallican levynkannelta näyttävällä hautausmaalla, mutta emme voineet viipyä kauaa, sillä piipahdus kuulemma lisäisi matka-aikaan tunnin. Jossakin vaiheessa olin varma - ja Daniel myös - että olimme eksyksissä, sillä käännyimme eräästä polkujen risteyksestä mielestäni takaisin tulosuuntaamme. Tämä saattoi kyllä johtua käynnistä hautausmaalla. Ei olisi pitänyt käydä hautausmaalla. Jossakin vaiheessa pysähdyimme polun reunaan kaatuneen puun päälle. Kolme puolalaista pitivät jonkinlaista hätäkokousta rungon toisessa päässä. Yhtäkkiä kuului ilmeisesti Olgan toteama kiivas: "Absolut nie!". Pystyin helposti kuvittelemaan keskustelun kulun ennen tätä:

"Voi perse, mä luulen, että me ollaan eksyksissä."

"Eikä olla, noi erasmukset on vaan niin kurvan hitaita."

"Hei tapetaan ne jo."

"Nie! Absolut nie! Se tehdään vasta grillipaikalla!"

Keskellä metsää törmäsimme yhtäkkiä, täysin yllättäen, jonkinlaiseen sotilaiden, veteraanien ja partiolaisten kokoontumiseen, jossa ilmeisesti oli keräännytty jonkinlaiselle sankarihaudalle - joita Kampinos on pullollaan - muistelemaan jotakin suurta historiallista tapahtumaa. Paikalla oli TV-ryhmä. Sotilaat ampuivat yhteislaukauksen ja sitten joku piti taas puheen. Jatkoimme matkaa. Jossakin vaiheessa pääsimme asvalttitielle. Se oli laiha lohtu, sillä se sai jalkapohjani särkemään joka askeleella yhä enemmän ja enemmän. Pysähdyimme pikkukauppaan ja sain viimein istua hetken. Käännyimme risteyksessä väärään suuntaan, mutta joku puolalaisista huomasi sen aika nopeasti. Tässä vaiheessa leijuin jo Brand New Heaviesin Shelter-levyn luomassa rennossa mielentilassa, joka lievitti hieman kipua. Varsinaista väsymystä en tuntenut. Aika pian palasimme metsäpolulle ja päädyimme jonkinlaisen maaseutuhotellin pihan läpi grillipaikalle, jossa otin kengät jalasta ja menin virransäästötilaan.

Danielilla oli myös minulle makkara. En ikinä syö makkaraa Suomessa, mutta tämäpä oli ihan oikea - lihasta tehty - puolalainen makkara, joten suostuin tämän kerran päästyäni ylös. Se tietysti putosi nuotioon, minkä jälkeen totesin sen olevan valmis, vaikka Daniel koettikin selittää jotakin kypsyttämisestä ja mausta. Se on makkara, ei mikään kurvan fileepihvi! Sain syötyä kuoren sisällön aika sujuvasti ilman tuhkaa ja hiekkaa, vaikka Daniel selittikin jotakin muuta muille mausteistani. Jalkapohjiani särkee, mutta ne eivät ole rakoilla. Pian syömisen jälkeen jätimme metsän taaksemme, sillä halusimme ehtiä linja-autopysäkille ajoissa. Kukaan ei uskonut Nataliaa, kun tämä väitti muistavansa aikataulun ulkoa. Ehdimme linja-autoon ja kotimatkalla kuuntelin vihdoin kauan puhelimessa ja kiintolevylläni lojuneen Asteen levyn alusta loppuun.

Seikkailu ei kuitenkaan ollut vielä ohi, sillä jostakin syystä emme ajaneet bussimatkan jälkeen metrolla Stare Bielanylle asti vaan nousimme maan pinnalle jossakin muualla. Olga, Natalia ja Ewa(?) käskivät meitä nousemaan juuri lähdössä olevaan raitiovaunuun numero viisi. Ok, kotiin. Christina ja Charlotta - joka muuten näyttää Hanna Pakariselta - ilmeisesti aavistivat jotakin jo ennen Serdaria, sillä he jäivät pois kyydistä pari pysäkin jälkeen. Hetken päästä Serdar - tuo turkkilainen eläin - alkoi epäillä, että ajamme väärään suuntaan. Minä, joka olin jo kuin syksyn lehti tuulessa, en ollut aivan varma asiasta ennen kuin vaunu todellakin pysähtyi päätepysäkille. Syöksyimme ulos ja juoksimme seuraavaan viitoseen, joka odotti kääntöpaikalla. Loistava päätös loistavan mukavalle päivälle oli se, että ajoimme raitiovaunulla yhteensä 26 pysäkinväliä ennen pääsyä opistolle.

Ostin kebabin ja selvisin makaamaan sängylle. Illalla olisi ollut David LaChapellen Rize-musikaalin ilmainen ulkoilmaesitys, joka olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mutta en usko, että ainakaan kukaan Kampinos-uhreista meni katsomaan. Minun teki mieli mennä istumaan höyryävän suihkun alle kuten TV-ohjelmissa dramaattisen tapahtuman jälkeen.

Päivän askeleet: 15402, 12321 m, 635,6 kcal - epäilen mittarin nollautuneen itsestään metsäreissun alkupäässä, sillä ensimmäisellä tauolla se näytti vain noin 2000 askelta ja joku katsoi kartasta matkan pituuden olleen lähempänä 16:tta kilometriä.

English summary:

Kampinos Extreme Survival Bondage Experience was long and painful. I hate walking. My feet hurt most of the time. The Polish nonhelpers must have something against us and they definitely tried to kill us by getting us lost in the dangerous forest. We saw some soldiers, veterans and scouts having some sort of gathering in the middle of the woods. I fell into a light coma at the BBQ spot and dropped my sausage into the camp fire. My feet hurt but there are no blisters.

As the last killing strike the polish girls put us on a tram going the wrong way. After a total of 26 stops - 10 of which were in the wrong direction - we got home. This is going to hurt tomorrow.

4.9.2009

Kyllä, olen kipeä. Otin maitohapon, kaksi vitamiini-X:ää ja Panadol Zappin vuodelta 2008. Join kuumaa teetä ja olin valmis lähtemään. Kurkku tuntuu paremmalta teen jälkeen, mutta paikallinen ilmasto ei varsinaisesti edistä tervehtymistä: aamulla on aika viileää, päivällä lämpötila nousee ja kun palaamme iltapäivällä opistolle, olen taas hiestä märkä.

Puolantunnilla olo on kuin lukion ruotsintunnilla, kun en yhtäkkiä enää osannutkaan mitään ja kaikki piti katsoa sanastosta. Intensiiviopetuksen suuri ongelma on ainakin minulle se, että juuri mitään ei käännetä kunnolla esimerkiksi englannin kielelle. Kun tarkistan jotakin sanaa sanakirjasta - jonka sanasto on ilmeisesti peräisin jostakin 1970-luvulta - juna jatkaa matkaansa ja jään jälkeen.

Päivän kulttuuriohjelmassa oli opastettu kävelyretki vanhaan kaupunkiin. Sain vanhasta kaupungista tarpeekseni jo kaksi vuotta sitten, koska Varsovassa ei tunnu tapahtuvan mitään vanhan kaupungin ulkopuolella ja vanhaan kaupunkiin meneminen tarkoittaa aina aivan järjetöntä kävelemistä. No, tämä olisi kuitenkin hyvä tilaisuus ottaa valokuvia. Oppaamme on Master Katarzyna "Kasia" Kazimierowska, joka on todella mukava tyyppi. Meidät jaetaan kahteen ryhmään: toisessa on reilusti yli puolet kurssilaisista ja karttatyttö Patrycja. Toisessa olen minä, molemmat Danielit, ruotsalainen, Hanna ja pari muuta. Meidän ryhmäämme opastaa Kasia, toista hänen apulaisensa/kumppaninsa, äijä. Vastoin odotuksia retki ei ole aivan mahdottoman pitkä, joskin se kestää kolmisen tuntia. Käymme läpi tärkeimmät nähtävyydet ja kuulemme mielenkiintoisia tarinoita. Emme kuitenkaan päässeet katsomaan Chopinin sydäntä, joka kiinnosti minua erityisesti. Jalkani ovat aika poikki, hikoilen ja selkäni tuntuu kramppaavan. En siis lähde muiden kanssa Orange-festivaalille.

Pitkä ranskalainen (Jean Bernard?) kysyi minulta, olenko ikinä ottanut alastonkuvia. Kun valehtelin: "Liian harvoin.", hän ehdottaa, että voisin ottaa alastonkuvia Charlottesta. Mielenkiintoista...

Kuten pelkäsinkin, selkäni on kävelyn ja eilisen riehumisen jälkeen kipeä. Otan tulehduskipulääkettä ja juon kuumaa teetä. Makaan sängyssä ja koetan rentouttaa selkäni. Daniel tuli takaisin kaupungilta yhdeltä, Razorlightin keikka oli hyvä. Juttelimme pimeässä vielä tuntikausia. Itä-Saksan Leipzigistä kotoisin Daniel opiskelee sosiologiaa ja on myös selvästi erittäin kiinnostunut sotahistoriasta. Kuulen kaikenlaista mielenkiintoista Saksan lähihistoriasta ja häpeän ketjusta, joka varjostaa jonkin verran vielä nuoriakin saksalaisia.

Päivän askeleet: 10743, 8594 m, 443,3 kcal

English summary:

I am definitely sick, but can medicate myself to go to school. It wouldn't have been necessary because I didn't really excel at class - I feel I am falling behind.

We took a really long sightseeing walk around Stare Miasto with a very nice guide, Katarzyna Kazimierowska. It was educational, entertaining and a good photo opportunity but afterwards I felt more sick and my back started to cramp up. I didn't go to the Orange festival.

Daniel came back late in the night and we stayed up talking about the German war history.

27.8.2009 Gdanskista Varsovaan

Nukuin pätkissä noin 8.40 asti, Umberto tuli kaupungilta joskus viiden aikaan. Kameralaukussa viime syksyn AiH- ja Hateform-konserteista asti mukana kulkeneet, useaan kertaan käytetyt keltaiset EAR-korvatulpat vuodelta 2004 torjuivat liikenteen melun ihan hyvin. Aamiainen oli ihan ok, mutta junassa täytyisi syödä kunnolla. Tarjolla oli teetä, vaaleaa leipää ja sille sekä marmeladia että sieni-maksapasteijaa, mikä oli mukavaa, sillä esimerkiksi hotellitasoa lähestyvän Nathan’s Villa Hostelin aamiaisella leivän päälle on tarjolla vain makeaa marmeladia. On outoa, että marmeladi tuntuu aamiaisella jopa hieman vastenmieliseltä, kun olen usein korvannut aamiaisen esimerkiksi suklaalla. En ole tosin enää vuosikymmeneen ollut mikään aamiaisihminen.

Aamiaisella on kaksi suomalaista tyttöä. Hetken kuumeisen pohdinnan jälkeen päätän pysyä incognitona. Kun pakkaan tavaroitani, käy ilmi että huoneessanikin oli yksi suomalainen, joka vaihtoi puhelinnumeroa Umberton kanssa. Mikäli se ei vielä käynyt ilmi, Suomen suuri ystävä Umberto oli italialainen.

Annan Baltic Hostelille kaksi tähteä viidestä. WC- ja suihkutilat olivat karut, ehkä jopa kamalat, vanhan rakennuksen kunto oli yleensäkin rapistunut. Sijainti valtatien ja rautatien varressa on epämiellyttävä, sillä liikenne oli ainakin keskiviikon ja torstain välisenä yönä jatkuvaa. Se, että sisälle pääsee vain jyrkkiä portaita pitkin, on hyvin hankalaa, jos mukana on muutakin kuin vain rinkka. Internet-sivuilla mainostettiin kymmenen prosentin alennusta opiskelijoille. Ei annettu.

Ostin yllättävän sujuvasti lipun 11.00 lähtevään junaan hieman viime tingassa. Kävin ensin paikallisliikenteen luukulla, josta minut ohjattiin toiselle puolelle seinää. Lippu maksoi 56 zl, eli aika hämmästyttävän vähän kuuden tunnin matkasta Intercity-junalla verrattuna esimerkiksi matkaan Turusta Loimaalle. Lipun antamissa tiedoissa olisi kyllä parantamisen varaa, sillä siitä en onnistunut löytämään tietoa siitä, miltä raiteelta juna lähtee. Taistelin itseni kuitenkin oikealle raideparille. En ehtinyt ostaa juotavaa tai evästä, mutta junassa on ravintolavaunu tai baari. Matkalaukun kuljettaminen on hyvin vaivalloista, vaikka siinä on pyörät ja vetokahva. Noin yhdeltätoista juna saapuu asemalle. Ennen kuin nousen siihen, kysyn edelläni olevilta miehiltä: ”Warszawa?”. Onneksi, sillä vanhempi puolalainen puistaa päätään ja nyökkää toisen raiteen suuntaan. Toinen, nuorempi mies, jolla on mielestäni Irlannin pelipaita, toteaa: ”[Nou], [Pouznan]!”.

Eliminoinnin kautta tulen siihen tulokseen, että nousen seuraavaan junaan. Keli on tuskallisen kuuma - vaikka tällaisia 23 ˚C kelejä oli Turussakin, tämä tuntuu kuumemmalta. Näen yhtä eksyneen näköisen tyypin, jonka näin myös lipunmyynnissä. Lorenz Backmanin näköinen tyyppi on menossa Krakovaan. Koen pienen flashbackin ja tunnen, että minun junani on tämä, joka saapunee paikalle 11.15.

Nousin siis johonkin 11.15 lähtevään junaan yhteen vaunuun. Toisin kuin Suomessa, junavaunut on ainakin täällä rakennettu niin, että suurimman osan leveydestä vievät kuudelle hengelle mitoitetut looshit ja loput 700 – 1000 mm on varattu käytävälle, jota pitkin kuljetaan pitkin vaunua. Vaunu, johon Raimokkaasti heitin matkalaukun ja kiipesin perään, on tupaten täynnä. Myös käytävä on täynnä matkustajia, joilla ei ilmeisesti ole istumapaikkalippuja. Minun lipustani ei löydy selkeää varmistusta siitä, että minulla olisi istumapaikka, joten jään toistaiseksi kiehumaan käytävälle. Olin varannut Eee:hen monen kuukauden edestä Tekzillan rästijaksoja, mutta en uskalla ottaa konetta esiin ennen kuin olen istumassa jollakin muulla kuin matkalaukulla helvetistä. Kuuntelen Elävän arkiston tallenteita muun muassa viikinkien suuresta roolista Euroopan ja erityisesti Englannin historiassa ja suunnittelen seuraavaa siirtoani. Kun juna on pysähtynyt jollekin lähiasemalle, teen siirtoni. Tunkeudun käytävää pitkin eteenpäin, kohti seuraavaa vaunua. Aloitan rauhallisesti, mutta lopulta en enää edes yritä väistää, vaan saan tahdonvoimallani matkatavaroita mukanaan kantamattomat puolalaiset väistämään minua. Loppumatkan kuljen peruuttaen, mikä toimii yhtä hyvin kuin ahtaassa laivassakin. Kun pääsen seuraavaan vaunuun, huomaan sen olevan myös aivan saatanan tiukassa. Jään vaunun eteiseen, WC:n viereen seuraamaan tiliannetta parin nuoren puolalaisen kanssa.

Käsivarteeni on ilmestynyt omituinen mustelma, joka voisi lisätä uskottavuuttani 1990-luvun alun harmaassa Seattlessa. Ehkä matkanteko olisi vähemmän tuskallista.


12.43 kävi ilmi, että olen ilmeisestikin oikeassa junassa. Konduktööri leimasi lippuni ja totesi jotakin. ”What? English?”, mihin tyyppi vastasi: ”Ok!”. Ok. Tyyppi ei varsinaisesti ihmetellyt, miksi olin välitilassa matkatavaroideni kanssa, enkä minä äskeisen jälkeen varsinaisesti tehnyt elettäkään saadakseni tietoa mahdollisesta istumapaikasta. Tästä eteenpäin strategiani oli kytätä vaunun oven ikkunasta, josko loosheista jäisi väkeä pois seuraavilla asemilla. Näin ei missään vaiheessa tapahtunut. Autuaita ovat tietämättömät, tulpat korviin ja torkkumaan. Ei huono, tuli torkuttua hiukan. Testasin myös erilaisia tapoja ja laitteita, joilla saisin huminassa selvää kuuntelemistani arkistoista – korvaan sisälle menevät napit nousivat testivoittajiksi, sillä ne eristävät ulkopuolista melua niin hyvin, ettei soitinta tarvitse huudattaa edes puolikkaalla teholla, mikä säästää akkua ja lykkää implanttien hankkimista.

14.07 otin tietoisen riskin ja täytin Turun lentokentän kakkosterminaalista ostamani - jo tyhjän - 0,33 l Jaffa-pullon WC:n hanasta. Olisin tehnyt niin jo aiemmin, mikäli olisin hellehoureissani tajunnut, että hanan poljinta täytyy pitää pohjassa jonkin aikaa ennen veden tuloa. Itse asiassa otin riskin paria minuuttia myöhemmin, kun join pullosta.

14.37 otin toisen riskin ja söin takin taskusta löytämäni Sun-Maid –rusinat, jotka ovat olleet siellä ehkä vuosia istuttuaan ensin kuukausia pikkujoulupussissa. No, 35 g rusinoita tuskin tuntuu missään tässä konkurssissa. Ehkä saan rajun ripulikohtauksen ja pääsen tästä kärsimyksestä.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Tilanne ottaa päähän jatkuvasti, mutta kuumuus, väsymys, kipeät kämmenet ja junan ajoittainen keinunta saavat minut tuntemaan itseni kuin syksyn lehdeksi, joka putoaa tuulten viemänä kohti päämääräänsä.

Kello 15.30 juna saapuu Mazowieckin lääniin. Olen 73 % varma siitä, että pääsen tällä junalla ainakin lähelle Varsovaa. Mahassa tuntuu jokin, onko kyseessä vessan vesi vai odotus?

16.04: Warszawa Pludy!

16.12: Warszawa Torúnska!

16.23: itäinen Wawa (Wschodnia), seuraavalla asemalla pois!

16.43: Warszawa Centralna! Kuningas on palannut Varsovaan! Jälkikäteen ajatellen, olisi pitänyt heti kuunnella Ennio Morriconen ”Ecstasy of Gold”, mutta kuuntelenpa sen nyt, ohjelman random on soittanut koko illan liian suomipainotteista musiikkia.

17.33: olen Nathan’s Villan portilla. 10 - 15 minuutin kävelymatkaan meni kolme varttia, sillä jouduin pysähtelemään ja vaihtamaan kättä matkalaukun kanssa jatkuvasti. Selkäni, käteni ja reiteni tulevat särkemään vielä pitkään. Oikean käden peukalon ja etusormen välinen poimu on veressä. Villassa on tilaa, otan sängyn tyhjästä kuuden hengen huoneesta numero 13, joka sijaitsee kakkosrapun kolmannessa kerroksessa, jyrkkien kierreportaiden huipulla. Miltei kuolen - jälleen - vaikka receptionisti tarjoutuukin kantamaan jossakin Marszalkowskan varrella ostamani litran Coca-Colapullon. Neidin lähdettyä kaadun selälleni sänkyyn ja jumitan virransäästötilassa vajaan puolituntisen ennen kuin palaan alakertaan hakemaan pyyhkeen, jonka sain, koska respassa ei ollut vaihtorahaa 50 zl setelistä tarjotessani sitä avaimen pantiksi. Puolassa kenelläkään ei ole koskaan, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan vaihtorahaa. Kaikki tämä on tapahtunut ennen ja tulee tapahtumaan uudelleen jatkossakin.


Lukitsen tavarani kaappiin, käyn suihkussa ja otan sekalaisen ennaltaehkäisevän lääkityksen - kello on noin 20.12 ja olen valmis lähtemään Bar Orientaliin! Kävelen Varsova hämärtyvässä illassa, kuuntelen Katie Meluaa ja tunnen oloni kovin kovin kotoisaksi.

Bar Oriental on paikallaan ja vielä kolme varttia auki. Tilaan Kurczak Orientalnyn vielä kömpelömmin kuin Deckard Blade Runnerissa ja jään odottamaan, sanoinko kyllä take-awaylle. Kaczka valmistuu ja meinaan ottaa annoksen, joka on tarkoitettu ”Midnight” Shyamalanin näköiselle tyypille, joka tunki eteeni tiskille. Kurczak Orientalny on täynnä myrkyllisiä ja salakavalia aineita, joita jotkut kutsuvat tulisiksi mausteiksi - olisi pitänyt tilata Kurczak po Tajlandsky. Palaan kylläisenä hosteliin ja vietän loppuillan blogin parissa. Blogger on sinänsä ok, mutta kuvien lisääminen tekstin joukkoon on työlästä, fonttien hallinta hieman epämääräistä ja jostakin syystä loistava, täysin määritysten mukainen ja oikean kokoinen ylätunnistekuvani menee ”yli viivojen”.


Päivän askeleet: 4895, 3916 metriä, 202 kcal. Tosin kuljin yli 300 kilometriä junalla ja menetin huomattavasti nestettä eteläisen elokuun helteessä ja kulutin huomattavasti enemmän energiaa kuin mitä askelmittari kertoo.