Puolan historian opettaja Master Wojciech Przybylski ei onneksi ole pappi, vaan ihan normaali ihminen, minua ehkä muutaman tai kymmenen tai yli vuotta vanhempi. Hän ei muuten edes omien sanojensa mukaan ole "master". Tyyppi on siis ok, mutta Puolan historia heti ruokailun jälkeen oli huono idea. W väärinkäytti törkeästi "Puolan historia 10 minuutissa" -videota, jonka oli imuroinut Youtubesta pysäyttäen sen jatkuvasti muutaman sekunnin välein selittääkseen jotakin perkeleen kiinnostavaa asiaa sen sijaan, että olisimme ensin katsoneet videon loppuun asti. Pääsimme tällä ensimmäisellä luennolla noin kolmen minuutin ja neljänkymmenen sekunnin kohdalle. Ehkäpä huomenna pääsemme loppuun asti, jos pääsemme aloittamaan ajoissa. Suomalaisen nimi on muuten Hanna, löysin hänet Facebookista ja hän liittyi välittömästi listalleni.
En pääse Gdanskissa koulun asuntolaan, mikä voi olla hyväkin asia. Piotr Kuich, tutorini Gdanskin Teknillisessä Yliopistossa, väitti sähköpostissaan, että en olisi missään vaiheessa täyttänyt hakemusta asuntolapaikasta, mutta mielestäni tein niin ilmoittautuessani - kieltämättä hyvin myöhään - listalle sähköpostitse. No, hosteliin sitten vain. Tai ehkä pitää vuokrata asunto. Maksoin opiston vuokran tilisiirtona, mutta jälkeenpäin ajatellen en ole aivan varma, laitoinko viestikenttään tarvittavan puolankielisen lauseen. No, se on nyt kuitenkin maksettu.
Raha-asioiden hoitamisen jälkeen oli aika osallistua ensimmäiseen erasmuksille järjestettyyn bonding -tilaisuuteen, merimieslauluiltamaan merihenkisessä pubissa. Kuulostaapa kiinnostavalta, mutta pakkohan sinne oli mennä, kun kerran kaikki muutkin menivät. Pääseehän sieltä aina pois. Ajoimme ensin raitiovaunulla hieman Runosmäkeä muistuttavalle elementtitaloalueelle ja jatkoimme sitten kävellen kohti pubia. Hyvä että lähdin mukaan sillä Patrycja, yksi tutortytöistä, oli avuliaasti ottanut selvää siitä, missä on lähin uimahalli ja piirtänyt minulle vielä havainnollisen kartankin. Dziekuje! En kehdannut tässä vaiheessa mainita, että opistolla on myös oma uima-allas, jota ajattelin myös hyödyntää. Lyhyen kävelyn jälkeen saavuimme Gniazdo Piratów -pubin - jonka käänsin tuttavallisesti Piratebayksi - luo.
Sisällä oli hämärää ja jokseenkin meluisaa. Jotenkin sain tavalliseen tapaan huonon istumapaikan kahden pitkän pöydän välitilasta - ihan kuin junassakin. Koetin ottaa kuvia hämärässä 17-70:llä, mutta eihän siitä mitään tullut. Vasta, kun joku paikallinen mies, kitara ja ääni -yhdistelmä astui lavalle ja valot sytytettiin ja vaihdoin 50 mm linssiin (kyllä, niitä saa kutsua linsseiksi, "jore puusa"), kuvaamisesta tulikin jotakin. Ennen tätä minua alkoi kuitenkin rasittaa se, että olin ryhmän ainoa, jolla ei ollut syötävää, juotavaa tai molempia edessään, joten lähdin kohti tiskiä aikeenani hankkia jotakin syötävää.
Stanley Kubrickin viimeisessä elokuvassa, Eyes Wide Shutissa, aviopari lähtee joulujuhliin, joissa he joutuvat erilleen ja hyvin suorasukaisten iskuyritysten kohteeksi. Vaimo Itäeurooppalaisen Pelimiehen ja Tohtori Bill Harford kahden mallitytön piirittämäksi. Tunsin oloni hieman samaksi, kun tarkistaessani jotakin ruokalajia taskusanakirjastani jostakin takaoikealta kuului puolalaisella aksentilla: "Helloo'. Do you need he'elp?". Se oli se karttatyttö, Patrycja. En ehtinyt kot sanoa, kun selkäni takaa kuului: "Do you want to eat?". Toinenkin, mustatukkainen, silmälasipäinen tutori. "Do you want to drink? Vodka and cola?" kysyi Patrycja. "Yeess... Maybe later..." vastasin, ennen kuin jouduin taas kysymyspommituksen kohteeksi. Molemmilla oli tuoppi kädessään - puolalaiseen tapaan he joivat olutta pillillä - mutta tunsin silti itsetuntoni kohoavan, kun minuun yhtäkkiä kiinnitettiinkin näin paljon huomiota. Tilasin tutoreiden ehdotuksesta valkosipulivoipaahtoleipiä ja tuopillisen Lechiä. Leipiä odotellessani jouduin vastailemaan vaikka mihin kysymyksiin Suomesta, opinnoistani ja itsestäni. Ehkäpä minulle on hyödyksi olla ryhmän ainoa miespuolinen suomalainen. Mustatukkaisen tutorin nimi on Olga ja hän oli äärettömän kiinnostunut siitä, miten suomeksi sanotaan smacznego. Minä olin kiinnostunut enemmän Patrycjasta, mutta nautin kuitenkin suuresti naurattaessani Olgaa. Se oli ehkä virhe, sillä aina kun hän pääsi puhe-etäisyydelle minusta, jouduin sanomaan sen uudelleen - kymmeniä kertoja illan aikana. Kun ruoka tuli, olisin saanut sen ja tuopin ilmaiseksi, mikäli en olisi ollut niin pyörällä päästäni, että muistutin Patrycjaa ja hänen tiskin takana työskennellyttä kaveriaan asiasta. Olisin saanut jo toisen rikoksen listalleni. Ryhmän mukana oli myös kolmaskin tutori, mutta hän jäi ainakin minulle hyvin etäiseksi.
Leivät olivat ihan tavallisia paahtoleipiä, niiden lisäksi lautasella oli neljä suolakurkkuviipaletta ja kuppi valkosipulivoita. Purtava oli kuitenkin mukavan suolaista ja sopivan kokoinen siihen tilanteeseen. Lech maistui minusta ihan tavalliselta kaljalta. Suomalaiselta. Sain leivät syötyä sopivasti ennen kuin paikallinen hector-henkinen folkahtava artisti aloitti settinsä ja päätin käyttää parin viime vuoden keikkakuvaustaitojani viihdyttääkseni itseäni. Ensimmäinen setti koostuikin pääasiassa jonkinlaisista merimieslauluista, joskin nekin vetivät ihan hyvin väkeä tanssimaan. Sooloartisti oli nopeasti kuvattu ja siirryin hyvin nopeasti muodostamaan tutkielmia ihmisten kasvoista. Yksi turkkilaisista on oikeasta kulmasta katsottuna aivan kuin nuori Al Pacino ja turkkilaisissa tytöissä on itämaiden mystiikkaa. Yksi saksalaisista tytöistä on syntyjään Venäjältä ja Klaus "Meine" on yksinkertaisesti saksalaisen jämäkkä. Toisessa, pienemmässä turkkilaisessa on samanlaista valokuvauksellisuutta kuin Ulas Yatkinissa, joka teki valot johonkin Juran musiikkiprojektiin.
Patrycja on suorastaan ihastuttava ja pyrinkin kiinni hänen kylkeensä niin usein kuin vain mahdollista. Tämäpä outoa, ei kai minussa ole aktivoitunut "suomalainen liikemies ulkomailla"-geeni? Kun näytän Patrycjalle hänestä ottamiani kuvia, hän huutaa "Noo! An'tii. Take it awaayy!" ja katsoo minua vieläkin vetoavammilla koiransilmillä kuin Jaakko Haltia tietoturvallisuustunnilla. Kieltäydyn, mutta ehdotan vaihtokauppana, että hän on jonakin päivänä valokuvamallinani. Ehdotus ei mene perille, vaikka tilannetta vieressä seuraava saksalainen Christina(?) - ei se venäläinen - sanoo saman yksinkertaisemmin kuin minä. Olen tietysti sitä mieltä, ettei Patrycja usko korviaan, kun kiertoteitse totean hänen näyttävän upealta. Kyse voi olla myös metelistä, alkoholista tai siitä, että Puolassa englannin kielen taidon lisäämiseen ansioluetteloon riittää varsin vähäinen taito.
Ilta sujuu varsin mukavasti kuvatessa ja musiikkikin alkaa kuulostaa paremmalta, kun Artisti siirtyy merimieslauluista tavallisiin folklauluihin ja myös minulle tuttuihin veisuihin. Pistäydyin pariin otteeseen pikaisesti tanssimassakin, kun kerran kaikki muutkin. Vedin hieman Shakiraa, mutta en ollut yhden tuopin jälkeen tarpeeksi rentoutunut hurjempiin temppuihin, eikä enää ollut aikaa ottaa enempää. Loppuvaiheessa iltaa väki alkoi lähteä takaisin opistolle, mutta eivät aivan kaikki. Muutama ryhmäläinen jäi pitempään, minä mukaan lukien. Kun Daniel sanoi lähtevänsä, totesin tulevani aivan pian perässä ja lähdin hoputtamaan Olgaa ja Patrycjaa, jotka olivat tehneet tuskallisen hidasta lähtöä jo pitkään. Pian Daniel tuli takaisin oviaukkoon ja huitoi villisti minua lähtemään. Huitaisin hänelle takaisin ja palasin tanssilattialle. Tässä vaiheessa paikalle jäivät vain minä, tutorit, Klaus ja Iso Turkkilainen (Malik?). Kun vihdoin sain Patrycjan kammettua ulos, tajusin miksi Daniel huitoi kuin viimeistä päivää: viimeiset bussit ja raitiovaunut kulkevat viikolla vain noin yhteentoista asti! Nyt oli ehkä kiire. Tutorit kuitenkin vakuuttivat meidän ehtivän aivan hyvin viimeiseen vaunuun. Näin kävikin ja matka pubilta pysäkille oli samalla tavalla hauska ja suloinen kuin kävelymatka uudenvuodenjuhlista kotiin. Tähän Patrycjaan pitäisi varmaan tutustua paremmin, mieluiten niin, ettei Smacznego-Olga ole mukana.
Kun palasin huoneeseen, Daniel totesi luulleensa itse tulleensa viimeisellä vaunulla takaisin. Keskustelimme vielä hieman niitä näitä ja jossakin käänteessä selvisi järkyttävä totuus: Daniel ei pidä Rutger Hauerista! Voi perkele, tälle pitää tehdä jotakin.
Päivän askeleet 6648, 5318 m, 274,3 kcal.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti