Nukuin pätkissä noin 8.40 asti, Umberto tuli kaupungilta joskus viiden aikaan. Kameralaukussa viime syksyn AiH- ja Hateform-konserteista asti mukana kulkeneet, useaan kertaan käytetyt keltaiset EAR-korvatulpat vuodelta 2004 torjuivat liikenteen melun ihan hyvin. Aamiainen oli ihan ok, mutta junassa täytyisi syödä kunnolla. Tarjolla oli teetä, vaaleaa leipää ja sille sekä marmeladia että sieni-maksapasteijaa, mikä oli mukavaa, sillä esimerkiksi hotellitasoa lähestyvän Nathan’s Villa Hostelin aamiaisella leivän päälle on tarjolla vain makeaa marmeladia. On outoa, että marmeladi tuntuu aamiaisella jopa hieman vastenmieliseltä, kun olen usein korvannut aamiaisen esimerkiksi suklaalla. En ole tosin enää vuosikymmeneen ollut mikään aamiaisihminen.
Annan Baltic Hostelille kaksi tähteä viidestä. WC- ja suihkutilat olivat karut, ehkä jopa kamalat, vanhan rakennuksen kunto oli yleensäkin rapistunut. Sijainti valtatien ja rautatien varressa on epämiellyttävä, sillä liikenne oli ainakin keskiviikon ja torstain välisenä yönä jatkuvaa. Se, että sisälle pääsee vain jyrkkiä portaita pitkin, on hyvin hankalaa, jos mukana on muutakin kuin vain rinkka. Internet-sivuilla mainostettiin kymmenen prosentin alennusta opiskelijoille. Ei annettu.
Ostin yllättävän sujuvasti lipun 11.00 lähtevään junaan hieman viime tingassa. Kävin ensin paikallisliikenteen luukulla, josta minut ohjattiin toiselle puolelle seinää. Lippu maksoi 56 zl, eli aika hämmästyttävän vähän kuuden tunnin matkasta Intercity-junalla verrattuna esimerkiksi matkaan Turusta Loimaalle. Lipun antamissa tiedoissa olisi kyllä parantamisen varaa, sillä siitä en onnistunut löytämään tietoa siitä, miltä raiteelta juna lähtee. Taistelin itseni kuitenkin oikealle raideparille. En ehtinyt ostaa juotavaa tai evästä, mutta junassa on ravintolavaunu tai baari. Matkalaukun kuljettaminen on hyvin vaivalloista, vaikka siinä on pyörät ja vetokahva. Noin yhdeltätoista juna saapuu asemalle. Ennen kuin nousen siihen, kysyn edelläni olevilta miehiltä: ”Warszawa?”. Onneksi, sillä vanhempi puolalainen puistaa päätään ja nyökkää toisen raiteen suuntaan. Toinen, nuorempi mies, jolla on mielestäni Irlannin pelipaita, toteaa: ”[Nou], [Pouznan]!”.
Eliminoinnin kautta tulen siihen tulokseen, että nousen seuraavaan junaan. Keli on tuskallisen kuuma - vaikka tällaisia 23 ˚C kelejä oli Turussakin, tämä tuntuu kuumemmalta. Näen yhtä eksyneen näköisen tyypin, jonka näin myös lipunmyynnissä. Lorenz Backmanin näköinen tyyppi on menossa Krakovaan. Koen pienen flashbackin ja tunnen, että minun junani on tämä, joka saapunee paikalle 11.15.
Nousin siis johonkin 11.15 lähtevään junaan yhteen vaunuun. Toisin kuin Suomessa, junavaunut on ainakin täällä rakennettu niin, että suurimman osan leveydestä vievät kuudelle hengelle mitoitetut looshit ja loput 700 – 1000 mm on varattu käytävälle, jota pitkin kuljetaan pitkin vaunua. Vaunu, johon Raimokkaasti heitin matkalaukun ja kiipesin perään, on tupaten täynnä. Myös käytävä on täynnä matkustajia, joilla ei ilmeisesti ole istumapaikkalippuja. Minun lipustani ei löydy selkeää varmistusta siitä, että minulla olisi istumapaikka, joten jään toistaiseksi kiehumaan käytävälle. Olin varannut Eee:hen monen kuukauden edestä Tekzillan rästijaksoja, mutta en uskalla ottaa konetta esiin ennen kuin olen istumassa jollakin muulla kuin matkalaukulla helvetistä. Kuuntelen Elävän arkiston tallenteita muun muassa viikinkien suuresta roolista Euroopan ja erityisesti Englannin historiassa ja suunnittelen seuraavaa siirtoani. Kun juna on pysähtynyt jollekin lähiasemalle, teen siirtoni. Tunkeudun käytävää pitkin eteenpäin, kohti seuraavaa vaunua. Aloitan rauhallisesti, mutta lopulta en enää edes yritä väistää, vaan saan tahdonvoimallani matkatavaroita mukanaan kantamattomat puolalaiset väistämään minua. Loppumatkan kuljen peruuttaen, mikä toimii yhtä hyvin kuin ahtaassa laivassakin. Kun pääsen seuraavaan vaunuun, huomaan sen olevan myös aivan saatanan tiukassa. Jään vaunun eteiseen, WC:n viereen seuraamaan tiliannetta parin nuoren puolalaisen kanssa.
Käsivarteeni on ilmestynyt omituinen mustelma, joka voisi lisätä uskottavuuttani 1990-luvun alun harmaassa Seattlessa. Ehkä matkanteko olisi vähemmän tuskallista.
12.43 kävi ilmi, että olen ilmeisestikin oikeassa junassa. Konduktööri leimasi lippuni ja totesi jotakin. ”What? English?”, mihin tyyppi vastasi: ”Ok!”. Ok. Tyyppi ei varsinaisesti ihmetellyt, miksi olin välitilassa matkatavaroideni kanssa, enkä minä äskeisen jälkeen varsinaisesti tehnyt elettäkään saadakseni tietoa mahdollisesta istumapaikasta. Tästä eteenpäin strategiani oli kytätä vaunun oven ikkunasta, josko loosheista jäisi väkeä pois seuraavilla asemilla. Näin ei missään vaiheessa tapahtunut. Autuaita ovat tietämättömät, tulpat korviin ja torkkumaan. Ei huono, tuli torkuttua hiukan. Testasin myös erilaisia tapoja ja laitteita, joilla saisin huminassa selvää kuuntelemistani arkistoista – korvaan sisälle menevät napit nousivat testivoittajiksi, sillä ne eristävät ulkopuolista melua niin hyvin, ettei soitinta tarvitse huudattaa edes puolikkaalla teholla, mikä säästää akkua ja lykkää implanttien hankkimista.
14.07 otin tietoisen riskin ja täytin Turun lentokentän kakkosterminaalista ostamani - jo tyhjän - 0,33 l Jaffa-pullon WC:n hanasta. Olisin tehnyt niin jo aiemmin, mikäli olisin hellehoureissani tajunnut, että hanan poljinta täytyy pitää pohjassa jonkin aikaa ennen veden tuloa. Itse asiassa otin riskin paria minuuttia myöhemmin, kun join pullosta.
14.37 otin toisen riskin ja söin takin taskusta löytämäni Sun-Maid –rusinat, jotka ovat olleet siellä ehkä vuosia istuttuaan ensin kuukausia pikkujoulupussissa. No, 35 g rusinoita tuskin tuntuu missään tässä konkurssissa. Ehkä saan rajun ripulikohtauksen ja pääsen tästä kärsimyksestä.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Tilanne ottaa päähän jatkuvasti, mutta kuumuus, väsymys, kipeät kämmenet ja junan ajoittainen keinunta saavat minut tuntemaan itseni kuin syksyn lehdeksi, joka putoaa tuulten viemänä kohti päämääräänsä.
Kello 15.30 juna saapuu Mazowieckin lääniin. Olen 73 % varma siitä, että pääsen tällä junalla ainakin lähelle Varsovaa. Mahassa tuntuu jokin, onko kyseessä vessan vesi vai odotus?
16.04: Warszawa Pludy!
16.12: Warszawa Torúnska!
16.23: itäinen Wawa (Wschodnia), seuraavalla asemalla pois!
16.43: Warszawa Centralna! Kuningas on palannut Varsovaan! Jälkikäteen ajatellen, olisi pitänyt heti kuunnella Ennio Morriconen ”Ecstasy of Gold”, mutta kuuntelenpa sen nyt, ohjelman random on soittanut koko illan liian suomipainotteista musiikkia.
17.33: olen Nathan’s Villan portilla. 10 - 15 minuutin kävelymatkaan meni kolme varttia, sillä jouduin pysähtelemään ja vaihtamaan kättä matkalaukun kanssa jatkuvasti. Selkäni, käteni ja reiteni tulevat särkemään vielä pitkään. Oikean käden peukalon ja etusormen välinen poimu on veressä. Villassa on tilaa, otan sängyn tyhjästä kuuden hengen huoneesta numero 13, joka sijaitsee kakkosrapun kolmannessa kerroksessa, jyrkkien kierreportaiden huipulla. Miltei kuolen - jälleen - vaikka receptionisti tarjoutuukin kantamaan jossakin Marszalkowskan varrella ostamani litran Coca-Colapullon. Neidin lähdettyä kaadun selälleni sänkyyn ja jumitan virransäästötilassa vajaan puolituntisen ennen kuin palaan alakertaan hakemaan pyyhkeen, jonka sain, koska respassa ei ollut vaihtorahaa 50 zl setelistä tarjotessani sitä avaimen pantiksi. Puolassa kenelläkään ei ole koskaan, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan vaihtorahaa. Kaikki tämä on tapahtunut ennen ja tulee tapahtumaan uudelleen jatkossakin.
Lukitsen tavarani kaappiin, käyn suihkussa ja otan sekalaisen ennaltaehkäisevän lääkityksen - kello on noin 20.12 ja olen valmis lähtemään Bar Orientaliin! Kävelen Varsova hämärtyvässä illassa, kuuntelen Katie Meluaa ja tunnen oloni kovin kovin kotoisaksi.
Bar Oriental on paikallaan ja vielä kolme varttia auki. Tilaan Kurczak Orientalnyn vielä kömpelömmin kuin Deckard Blade Runnerissa ja jään odottamaan, sanoinko kyllä take-awaylle. Kaczka valmistuu ja meinaan ottaa annoksen, joka on tarkoitettu ”Midnight” Shyamalanin näköiselle tyypille, joka tunki eteeni tiskille. Kurczak Orientalny on täynnä myrkyllisiä ja salakavalia aineita, joita jotkut kutsuvat tulisiksi mausteiksi - olisi pitänyt tilata Kurczak po Tajlandsky. Palaan kylläisenä hosteliin ja vietän loppuillan blogin parissa. Blogger on sinänsä ok, mutta kuvien lisääminen tekstin joukkoon on työlästä, fonttien hallinta hieman epämääräistä ja jostakin syystä loistava, täysin määritysten mukainen ja oikean kokoinen ylätunnistekuvani menee ”yli viivojen”.
Päivän askeleet: 4895, 3916 metriä, 202 kcal. Tosin kuljin yli 300 kilometriä junalla ja menetin huomattavasti nestettä eteläisen elokuun helteessä ja kulutin huomattavasti enemmän energiaa kuin mitä askelmittari kertoo.
Aamiaisella on kaksi suomalaista tyttöä. Hetken kuumeisen pohdinnan jälkeen päätän pysyä incognitona. Kun pakkaan tavaroitani, käy ilmi että huoneessanikin oli yksi suomalainen, joka vaihtoi puhelinnumeroa Umberton kanssa. Mikäli se ei vielä käynyt ilmi, Suomen suuri ystävä Umberto oli italialainen.
Annan Baltic Hostelille kaksi tähteä viidestä. WC- ja suihkutilat olivat karut, ehkä jopa kamalat, vanhan rakennuksen kunto oli yleensäkin rapistunut. Sijainti valtatien ja rautatien varressa on epämiellyttävä, sillä liikenne oli ainakin keskiviikon ja torstain välisenä yönä jatkuvaa. Se, että sisälle pääsee vain jyrkkiä portaita pitkin, on hyvin hankalaa, jos mukana on muutakin kuin vain rinkka. Internet-sivuilla mainostettiin kymmenen prosentin alennusta opiskelijoille. Ei annettu.
Ostin yllättävän sujuvasti lipun 11.00 lähtevään junaan hieman viime tingassa. Kävin ensin paikallisliikenteen luukulla, josta minut ohjattiin toiselle puolelle seinää. Lippu maksoi 56 zl, eli aika hämmästyttävän vähän kuuden tunnin matkasta Intercity-junalla verrattuna esimerkiksi matkaan Turusta Loimaalle. Lipun antamissa tiedoissa olisi kyllä parantamisen varaa, sillä siitä en onnistunut löytämään tietoa siitä, miltä raiteelta juna lähtee. Taistelin itseni kuitenkin oikealle raideparille. En ehtinyt ostaa juotavaa tai evästä, mutta junassa on ravintolavaunu tai baari. Matkalaukun kuljettaminen on hyvin vaivalloista, vaikka siinä on pyörät ja vetokahva. Noin yhdeltätoista juna saapuu asemalle. Ennen kuin nousen siihen, kysyn edelläni olevilta miehiltä: ”Warszawa?”. Onneksi, sillä vanhempi puolalainen puistaa päätään ja nyökkää toisen raiteen suuntaan. Toinen, nuorempi mies, jolla on mielestäni Irlannin pelipaita, toteaa: ”[Nou], [Pouznan]!”.
Eliminoinnin kautta tulen siihen tulokseen, että nousen seuraavaan junaan. Keli on tuskallisen kuuma - vaikka tällaisia 23 ˚C kelejä oli Turussakin, tämä tuntuu kuumemmalta. Näen yhtä eksyneen näköisen tyypin, jonka näin myös lipunmyynnissä. Lorenz Backmanin näköinen tyyppi on menossa Krakovaan. Koen pienen flashbackin ja tunnen, että minun junani on tämä, joka saapunee paikalle 11.15.
Nousin siis johonkin 11.15 lähtevään junaan yhteen vaunuun. Toisin kuin Suomessa, junavaunut on ainakin täällä rakennettu niin, että suurimman osan leveydestä vievät kuudelle hengelle mitoitetut looshit ja loput 700 – 1000 mm on varattu käytävälle, jota pitkin kuljetaan pitkin vaunua. Vaunu, johon Raimokkaasti heitin matkalaukun ja kiipesin perään, on tupaten täynnä. Myös käytävä on täynnä matkustajia, joilla ei ilmeisesti ole istumapaikkalippuja. Minun lipustani ei löydy selkeää varmistusta siitä, että minulla olisi istumapaikka, joten jään toistaiseksi kiehumaan käytävälle. Olin varannut Eee:hen monen kuukauden edestä Tekzillan rästijaksoja, mutta en uskalla ottaa konetta esiin ennen kuin olen istumassa jollakin muulla kuin matkalaukulla helvetistä. Kuuntelen Elävän arkiston tallenteita muun muassa viikinkien suuresta roolista Euroopan ja erityisesti Englannin historiassa ja suunnittelen seuraavaa siirtoani. Kun juna on pysähtynyt jollekin lähiasemalle, teen siirtoni. Tunkeudun käytävää pitkin eteenpäin, kohti seuraavaa vaunua. Aloitan rauhallisesti, mutta lopulta en enää edes yritä väistää, vaan saan tahdonvoimallani matkatavaroita mukanaan kantamattomat puolalaiset väistämään minua. Loppumatkan kuljen peruuttaen, mikä toimii yhtä hyvin kuin ahtaassa laivassakin. Kun pääsen seuraavaan vaunuun, huomaan sen olevan myös aivan saatanan tiukassa. Jään vaunun eteiseen, WC:n viereen seuraamaan tiliannetta parin nuoren puolalaisen kanssa.
Käsivarteeni on ilmestynyt omituinen mustelma, joka voisi lisätä uskottavuuttani 1990-luvun alun harmaassa Seattlessa. Ehkä matkanteko olisi vähemmän tuskallista.
12.43 kävi ilmi, että olen ilmeisestikin oikeassa junassa. Konduktööri leimasi lippuni ja totesi jotakin. ”What? English?”, mihin tyyppi vastasi: ”Ok!”. Ok. Tyyppi ei varsinaisesti ihmetellyt, miksi olin välitilassa matkatavaroideni kanssa, enkä minä äskeisen jälkeen varsinaisesti tehnyt elettäkään saadakseni tietoa mahdollisesta istumapaikasta. Tästä eteenpäin strategiani oli kytätä vaunun oven ikkunasta, josko loosheista jäisi väkeä pois seuraavilla asemilla. Näin ei missään vaiheessa tapahtunut. Autuaita ovat tietämättömät, tulpat korviin ja torkkumaan. Ei huono, tuli torkuttua hiukan. Testasin myös erilaisia tapoja ja laitteita, joilla saisin huminassa selvää kuuntelemistani arkistoista – korvaan sisälle menevät napit nousivat testivoittajiksi, sillä ne eristävät ulkopuolista melua niin hyvin, ettei soitinta tarvitse huudattaa edes puolikkaalla teholla, mikä säästää akkua ja lykkää implanttien hankkimista.
14.07 otin tietoisen riskin ja täytin Turun lentokentän kakkosterminaalista ostamani - jo tyhjän - 0,33 l Jaffa-pullon WC:n hanasta. Olisin tehnyt niin jo aiemmin, mikäli olisin hellehoureissani tajunnut, että hanan poljinta täytyy pitää pohjassa jonkin aikaa ennen veden tuloa. Itse asiassa otin riskin paria minuuttia myöhemmin, kun join pullosta.
14.37 otin toisen riskin ja söin takin taskusta löytämäni Sun-Maid –rusinat, jotka ovat olleet siellä ehkä vuosia istuttuaan ensin kuukausia pikkujoulupussissa. No, 35 g rusinoita tuskin tuntuu missään tässä konkurssissa. Ehkä saan rajun ripulikohtauksen ja pääsen tästä kärsimyksestä.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Tilanne ottaa päähän jatkuvasti, mutta kuumuus, väsymys, kipeät kämmenet ja junan ajoittainen keinunta saavat minut tuntemaan itseni kuin syksyn lehdeksi, joka putoaa tuulten viemänä kohti päämääräänsä.
Kello 15.30 juna saapuu Mazowieckin lääniin. Olen 73 % varma siitä, että pääsen tällä junalla ainakin lähelle Varsovaa. Mahassa tuntuu jokin, onko kyseessä vessan vesi vai odotus?
16.04: Warszawa Pludy!
16.12: Warszawa Torúnska!
16.23: itäinen Wawa (Wschodnia), seuraavalla asemalla pois!
16.43: Warszawa Centralna! Kuningas on palannut Varsovaan! Jälkikäteen ajatellen, olisi pitänyt heti kuunnella Ennio Morriconen ”Ecstasy of Gold”, mutta kuuntelenpa sen nyt, ohjelman random on soittanut koko illan liian suomipainotteista musiikkia.
17.33: olen Nathan’s Villan portilla. 10 - 15 minuutin kävelymatkaan meni kolme varttia, sillä jouduin pysähtelemään ja vaihtamaan kättä matkalaukun kanssa jatkuvasti. Selkäni, käteni ja reiteni tulevat särkemään vielä pitkään. Oikean käden peukalon ja etusormen välinen poimu on veressä. Villassa on tilaa, otan sängyn tyhjästä kuuden hengen huoneesta numero 13, joka sijaitsee kakkosrapun kolmannessa kerroksessa, jyrkkien kierreportaiden huipulla. Miltei kuolen - jälleen - vaikka receptionisti tarjoutuukin kantamaan jossakin Marszalkowskan varrella ostamani litran Coca-Colapullon. Neidin lähdettyä kaadun selälleni sänkyyn ja jumitan virransäästötilassa vajaan puolituntisen ennen kuin palaan alakertaan hakemaan pyyhkeen, jonka sain, koska respassa ei ollut vaihtorahaa 50 zl setelistä tarjotessani sitä avaimen pantiksi. Puolassa kenelläkään ei ole koskaan, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan vaihtorahaa. Kaikki tämä on tapahtunut ennen ja tulee tapahtumaan uudelleen jatkossakin.
Lukitsen tavarani kaappiin, käyn suihkussa ja otan sekalaisen ennaltaehkäisevän lääkityksen - kello on noin 20.12 ja olen valmis lähtemään Bar Orientaliin! Kävelen Varsova hämärtyvässä illassa, kuuntelen Katie Meluaa ja tunnen oloni kovin kovin kotoisaksi.
Bar Oriental on paikallaan ja vielä kolme varttia auki. Tilaan Kurczak Orientalnyn vielä kömpelömmin kuin Deckard Blade Runnerissa ja jään odottamaan, sanoinko kyllä take-awaylle. Kaczka valmistuu ja meinaan ottaa annoksen, joka on tarkoitettu ”Midnight” Shyamalanin näköiselle tyypille, joka tunki eteeni tiskille. Kurczak Orientalny on täynnä myrkyllisiä ja salakavalia aineita, joita jotkut kutsuvat tulisiksi mausteiksi - olisi pitänyt tilata Kurczak po Tajlandsky. Palaan kylläisenä hosteliin ja vietän loppuillan blogin parissa. Blogger on sinänsä ok, mutta kuvien lisääminen tekstin joukkoon on työlästä, fonttien hallinta hieman epämääräistä ja jostakin syystä loistava, täysin määritysten mukainen ja oikean kokoinen ylätunnistekuvani menee ”yli viivojen”.
Päivän askeleet: 4895, 3916 metriä, 202 kcal. Tosin kuljin yli 300 kilometriä junalla ja menetin huomattavasti nestettä eteläisen elokuun helteessä ja kulutin huomattavasti enemmän energiaa kuin mitä askelmittari kertoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti