Tämä artikkeli käsittelee mennyttä työvuotta henkilökohtaisesta näkökulmasta ja menee henkilökohtaisuuksiin. Valittu muoto on listaus, jossa käydään läpi myönteiset, neutraalit ja kielteiset seikat viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Mikäli introspektiivinen mietiskely ei kiinnosta, voit rullata alas tiivistelmään ja seuraavaan kirjoitelmaan. Kulttuuriasioista puhutaan taas seuraavassa merkinnässä.
Aloitetaan kielteisistä seikoista.
1: Kuoleman pepun kuolema. Päivä oli muutenkin perseestä, olimme juuri menettäneet ÄsKoon ja turha pakkosiirto toiseen huoneeseen oli vääjäämättä edessä. Olin kuitenkin innostunut koko jälkeenjääneen ryhmän yhteisestä ponnistuksesta: Kuoleman peppu -kauhulyhytelokuvasta, joka toteutettaisiin noin kolmessa tiiviissä kuvauspäivässä Konsernihallinnon tiloissa. Tämä projekti saisi meidät kerrankin puhaltamaan yhteen ilmapalloon ja jokaisella olisi enemmän näytettävää täytettä portfoliossaan. Lyhytelokuva eläisi menestyksessä ympäri maailmaa festivaaleilla ja myöhemmin se laajennettaisiin kokopitkäksi kotimaisen itsenäisen elokuvanteon merkkipaaluksi.
Joonas ei ollut täysin innostunut projektista, mutta se ei ollut ongelma, hänet voisi korvata joko Mikolla tai luovalla maskeerauksella joku muu olisi voinut hoitaa roolin. Lopullinen niitti Pepun arkkuun oli ilonsyöjä-lotan kieltäytyminen tärkeästä puheroolista. Se siitä sitten, saatana. Minulta loppui ryhmähenki. Siihen loppuivat aamutapaamiset ja itse asiassa kaikenlainen yhteydenpito välillämme. Kieltäytymiseen ei ollut edes selkeitä perusteita, eikä ilonsyöjällä ilmeisesti ollut kanttia sanoa, ettei halua osallistua, vaan se koetti selittää jotakin työkiireistä, mitkä olin aika selkeästi jo hoitanut pois alta aikatauluhahmotelmassani. Onneksi muutto toiseen huoneeseen oli enää parin päivän päässä.
Siirryin videosta valokuviin juuri tällaisten vastoinkäymisten takia.
2: Se, ettei kukaan - yksikään - paikan kiinnostavista ihmisistä ollut vapaassa markkinataloudessa. Kun äkillisesti siirtyy rauhallisesta yksityisyydestä laumaan, alkaa väkisinkin ajatella, että olisi kiva istua kahdestaan kulmasohvalla ja katsoa jotakin suomilovea tai mieluummin uusia Gilmoren tyttöjen jaksoja. Side quest failed, achievement not unlocked.
Verkkotoimituksen valituista paloista kivan näköiseen Kaisaan ja mystisiin reppu-, leggings- ja buutsinaisiin - aivan kaikki olivat poissa ulottuviltani. Ei suksee, vaikka olin upee.
Pahimmat palovammat aiheutti Hexa, kun tajusinkin ihastuneeni häneen - vai kenties ajatukseen hänestä - vahvasti alkukesän mittaan. Onneksi pysyin hiljaa asiasta - kiitos Stefanolle toimimisesta tunne-elämäni roskakorina, Joonakselle yhden päivän sijaistuksesta ja Mikolle omansa laatuisesta, ehkäpä täysin tiedostamattomasta henkisestä tuesta. Note to self: selvitä aina välittömästi kaikkien suhdeasiat heti alussa. Harmi, suru ja epämukavuus olisi ollut vältettävissä pienellä ennakkotiedustelulla.
Toisaalta, tällä kiehtovasta Pohjoisesta tulleella, henkisesti ja ruumiillisesti viehättävällä hahmolla oli luovaan puoleeni vahva muusavaikutus. Ehkäpä #kulttuuriblogikin olisi vieläkin jäänyt vain keskeneräiseksi vaihto-opiskelukertomukseksi nykyisen loiston sijaan.
Poltin itseni myös lukiessani kesällä alanurmella Sandmania, joten kiitos vaan siitäkin :)
Game over, paraneminen saattoi alkaa. 414 vaihtui sopivasti Party Centraliin ja pääsin pois hänen ja ilonsyöjän välittömästä etupiiristä. Varmuuden vuoksi keskityin ruokailuissa tiiviisti Muuntohiileen ja pidin teettitauot rauhassa omalla työpisteelläni tai Verkkotoimituksen luksusvessassa. Asian ympärille rakentamani korttitalomainen puolustus alkoi horjua, kun kuulin, että meidät kaikki siirretään taas yhteen tilaan marraskuun lopussa. Sinne meni kivijalka, saatana. Edes Turku 2029 -abortti, jota ei muuten koskaan käyty jälkeenpäin läpi hänen kanssaan, ei helpottanut tilannetta, vaan lähinnä sekoitti sisäisiä tuntojani ja biorytmejäni.
Näin on käynyt ennen ja näin on käyvä yhä uudestaan - se on tuskallista ja erityisen hankalaa, varsinkin kun kiinnostus pyörii samassa huoneessa. No, jokainen päivä, jolloin aamun ensimmäinen ajatus ei enää liity häneen on arjen pieni voitto ja putki on nyt lohduttavan pitkä, vaikkei katkeamaton.
Tosin... Tuntuu siltä, kuin olisin antanut jonkinlaisen aarteen vain valua sormieni lävitse. Olisi pitänyt ryhdistäytyä ja ehkä kerrankin edes yrittää jotakin. Asia olisi ainakin saanut arvoisensa päätöksen, olisi tulos sitten ollut mikä tahansa. Tämä ei natsannut, ei kukaan tyllihamettani ratsannut. Kaipuu kaivertaa, yllätän silloin tällöin itseni käymästä läpi keskusteluja hänen kanssaan - kuten myös muiden tiimiläisten kanssa - tietysti ilonsyöjää lukuun ottamatta.
3: Finnkinon lahjaliput. Ainoa asia, jota todella himoitsin - tiettyjä ihmisiä lukuun ottamatta. Näitä sirkushuveja jaettiin tiimiläisillekin kuin leipää, mutta ei koskaan minulle. Vaikka voitin Koko kaupunki kävelee -tempauksen ja olin hohtominigolfin ehdotonta parhaimmistoa. Onneksi yhteistyökumpanin sivuilta löytyi 1080P-tasoinen versio paljonpuhutusta Tyttökuninkaasta. Täytyy katsoa ja arvostella lähiaikoina.
4: Tuntiseuranta kuukausipalkatussa työssä. Erityisesti ilta- ja viikonlopputöiden tuntien merkinnöistä tuli jotenkin hankalampaa kuin olisi odottanut. Lopulta päädyin vain leimaamaan "matka ulos" tai "matka sisään" ylitöitä vastaavan ajan verran.
Neutraalit:
Kansalaislarppaus oli ihan kivaa. Ihmisarvo nousi niin omissa kuin muidenkin silmissä. Palkkaa oli hyvä saada, vaikka vapaa-ajasta joutui tinkimään joka päivä. Usein myös lauantaisin ja iltaisin.
On mukavaa pidellä kädessään uunituoretta työtodistusta, olen tehnyt sen eteen työtä. En pääse näyttämään sitä kenellekään, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, mutta kyllä se joskus löytyy jäämistöstäni. Täytyykin skannata siitä arkistokappale satunnaiskäyttöön.
Kaikki käytävien hyvänpäiväntutut vahvistivat johonkin kuulumisen tunnetta, se jäi nyt historiaan. Harmi, että nämä ja läheisemmätkin tuttavuudet katoavat kuin jäätyneet kyyneleet talven ensilumen alle. Oli mielenkiintoista nähdä
joulurauhan julistaja lähes joka päivä Verkkotoimituksen käytävällä - tietysti se söi hieman hohtoa TV-lähetyksen seuraamisesta aattona.
Toisaalta, joka helvetin maanantai tai mikä tahansa viikon aloittava päivä vahvisti tuskallista yksinäisyydentunnettani, kun muut pippuroivat teepuheitaan käsittämättömillä termeillä, kuten "kaverit", "tuttujen kanssa", "käytiin" - ihan kuin he olisivat käyneet siellä jossakin tai tehneet sitä jotakin jonkun muun tai muiden seurassa? Minun piti lentää Madridiin, jotta tuntisin olevani ystävien seurassa.
Positiiviset:
1: Aurora ja
Maija Vilkkumaa. DbtL tuntui mahtavan Ruisrockin ja Hexan h2ö-leijumisen jälkeen hieman toisen luokan tapahtumalta, eikä Verkkotoimituskaan tuntunut arvostavan kuvausponnistelujani. Toinenkin Joonas oli poistunut kuvioista. Olin henkisesti tuskaisa, kelluin omassa, maailmantuskan ja tunnemyrskyjen ravistelemassa liemessäni kuin ananakset purkissa. Ja silloin, aivan odottamatta, festarin aloittanut, minut ihan puun takaa yllättänyt Aurora liikutti minut ensin puhdistavaan romahduksen purskahdukseen ja myöhemmin ihana, aivan eri Maija kuin
Pyöreässä pöydässä, tarjoili ikimuistoisen, tunnekirjon laidasta laitaan valtoimenaan aaltoilleen konserttikokemuksen juuri oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Huhhuh, juuri sopivaa piristystä, jokin tuntui taas joltakin, henkinen kilpi laskeutui hetkeksi, tervehdyttävää voimaa, valoa ja energiaa, ilmassa oli magiaa jne. Niin sopivia latteuksia.
2:
Ruisrock oli jälleen upea, kokonaisvaltainen elämys. Virallisen kuvaustiimin jäsenenä pääsin osaksi sisäpiiriä, jossa kerrankin ihmiset puhuivat samaa kieltä, enkä ollut se, joka saa muut ymmälleen kuvaustermeillä, vaan pikemminkin se, jonka pitää miettiä toisenkin hetken ajan jotakin, mitä joku muu sanoi. Tutustuin kolmessa päivässä ihmisiin, jotka kuin ohimennen opettivat minulle taas lisää valokuvauksesta ja joiden kanssa olisi ollut kiva jatkaa virallisille jatkoille - valitettavasti sammuin kotonani vessaan, enkä enää lähtenyt helteiseen keskustan yöhön kohti nyt jo kuollutta Klubia. Ja tietysti näin ja salakuvasin ohimennen
Poikelusta ja
Hätöstä! Se Ruisrockista, lisää voitte lukea aiemmista #kulttuuriblogin kirjoituksista.
3:
Valokuvaus. Toivuttuani siitä, etten ollutkaan tiimin ainoa tai edes pääkuvaaja, tajusin tämän olevan loistava mahdollisuus oppia erilaiselta, koulutetulta kuvaajalta. Pyrin omaksumaan mahdollisimman paljon tietoa niinä lyhyinä kuukausina, joina Joonas oli keskuudessamme. Tyylini alkoi muuttua - valotan edelleen oikealle, mutta kehitän kuvia eri tavalla. Mieleni tekee edelleen pyrkiä optimaaliseen f/5,6:een, mutta yhä useammin aloitan aukko ammollaan. Osasyy tähän on kesällä suurin uhrauksin hankkimani EF 24-70 2,8 II, joka on mukavan terävä himmentämättäkin. Toinen syy on se, että käsitin, ettei kuvan tilaaja välitä äärimmäisestä terävyydestä tai teknisestä virheettömyydestä samalla tavalla kuin minä. Jälkeenpäin saattaa olla, että vuoden 2015 kuvat ovat liian vahvasti
vinjetoituja ja täynnä pakotettua
boke'ta, mutta ainakin niissä on tietynlainen tyyli.
Lorelain ja
Fujin kuvista tulee erilaisia.
Fuji on taiteilua, useammin mustavalkoisia ja aina filmisimuloituja kuvia varten. Fujilla kuvataan lähempää ja intiimimpiä, salaa otettuja kuvia kuin raskaalla kalustolla. Fuji tarkentaa hitaammin ja huonommin, mutta tunnen itseni sen seurassa
Leica-mieheksi - hyvällä tavalla. Jos olisin ammattilainen, olisin voinut luopua kamerasta Driving Turku -projektin lopussa kuin erikoistyökalusta, jota tarvitaan vain harvoin tiettyyn työvaiheeseen. Kevyestä kalustosta saisi ihan hyvät rahat vaihdossa vaikka 1D-X:ään, mutta kahden erikokoisen kameran käyttö on kiehtonut minua siitä asti, kun näin
Weight of Waterin, jossa valokuvaajalla oli töihin moderni järjestelmäkamera ja henkilökohtaisiin kuviin pienempi 35 mm kamera. Jos jostakin syystä kaipaan filmiaikaa, kaipaan sitä, että kaikkiin kameroihin meni sama filmi. Ja ehkä sitä, että vuosikymmenten ajan lähes kuka tahansa todennäköisesti osasi tarkentaa käsin. Aivan kuin lähes kaikki osaavat sitoa kengännauhat. Jossakin välissä valokuvaamisesta tuli hieman muita parempien ihmisten tekninen harrastus, joka tasa-arvoistui vasta digiajan koittaessa.
3: Stefano oli hauska. Harmi, etten enää koskaan tapaa häntäkään. Olisipa jokin tapa pitää yhteyttä ihmisiin - mielellään jokin avaruusajan
spefi-laite, joka kulkisi kätevästi mukana vaikka vyöllä. Tämä oikeastaan pitää paikkansa myös muiden kuin ilonsyöjän kohdalla. Tiimi oli hyvä ja tehtävä tuli suoritettua odotettua paremmin - Turun kaupungilla on nyt maailman paras ja nykyaikaisin verkkosivusto.
Ei täällä lopussa mitään tiivistelmää ole! Kunnioita aina kirjoittajaa lukemalla koko teksti!
