#kulttuuriblogi täydentää sarjaa

Kävelen kohti T-taloa alkuillan hämärässä. Keli on hieman pakastava ja viima puhaltaa siten, että käteni jäätyvät nopeasti Pokemon Go:ta pelatessa. Hikoilen talvitakkini alla, mutta minulla ei ole lämmin. Olen itse valinnut tämän helvetin, täysin vapaaehtoisesti.

Tunnin jälkeen säkit, joita emme ole vielä kahdella ensimmäisellä kerralla lyöneet kertaakaan, kerätään nopeasti pois. Liian nopeasti, jotta ehtisin ottaa itseäni kannustavan ja vihollisiani pelottavan lyöntikuvan. Täytyy ehkä lavastaa tilanne myöhemmin muualla.

Paluumatkalla kuuntelen podcasteja, mutta menomatkalla soi Rocky-elokuvien soundtrack. Tänään Rocky, seuraavalla kerralla II. Dvd-plazalla kerrottiin joskus Rocky III -soundtrackin olevan hyvä lenkkeilylevy. I will walk but never run.

Olen palannut nyrkkeilyyn - uudelle salille, kiitos oltsipuppelin ja hänen peppukavereidensa - koska katsoin jouluna Girlfightin, Karyn Kusaman heikkouksistaan huolimatta pätevän harrastajanyrkkeilystä kertovan elokuvan, jossa voi myös nähdä kenties ainoan hyvän Michelle Rodriguezin roolisuorituksen. Huomasin myös sidontaa kuvatessani erilaisten matalista korkeisiin vaihtelevien kuvakulmien hakemisen käyvän voimille. Jotakin oli tehtävä ja miksei valmistauduttava jo ennakolta mahdolllisiin kesän festivaalikuvauksiin - minullahan on loputtomasti vapaa-aikaa.

Diginatiivi.

Musiikki muistuttaa minua siitä, etten ole vielä katsonut Kodin ykkösen hautajaisista hankkimaani Creed -Blu-raytä. Creediä ei varsinaisesti piiloteltu, mutta se pysyi poissa näköpiiristäni, kunnes alettiin ihan vakavasti puhua siitä, että Sylvester Stallone voisi voittaa kaikenlaisia palkintoja sivuroolistaan. Ehdin katsoa Creedin teatterissa "halvassa" päivänäytöksessä ja olin myyty.

Avon tylyttää

Adonis Johnson on Apollo Creedin syrjähypyn oheisvaurio, jonka tämän vaimo, Cliffistä eroon päässyt Claire Huxtable adoptoi. Hän on perinyt Tiikerinsilmän, mutta joutuu rahoittamaan nyrkkeilyään tekemällä talousrikoksia sijoituspankkiiriliikkeessä. Pelastaakseen kuolemattoman sielunsa hän jättää Los Loiston taakseen ja muuttaa setänsä luo Veljellisen rakkauden kaupunkiin. Idässä Donnie taivuttelee nyrkkeilystä ravintolabisnekseen siirtyneen setänsä valmentamaan itseään ja tutustuu naapurin Biancaan, joka on jonkinlainen paikallinen Chaisu.

- Chaisun tuotantoa?

Tarina on vahvempi kuin Rocky Balboassa, joka keskittyi enemmän hahmojen kehitykseen ja nostalgiseen tunnelmointiin. Totuttua kaavaa rikkova yli kaksituntinen elokuva etenee niin sujuvasti, ettei sitä katsoessa ehdi kaivata harjoittelukoostetta, vaikka pohjimmiltaan kyseessä on kertomus suureen otteluun valmistautumisesta. Alkuperäisen elokuvasarjan legendaarisesta musiikista ripotellaan hienovaraisia vihjeitä ihan toimivalle tuoreelle äänimatolle, mutta vasta, kun aivan puun takaa lyö tuttu gongi, päästetään kaikki irti!

Kot-kot.

Elokuvan B-tarina paljastetaan jo trailerissa ja siinä se tuntui vähän ylimääräiseltä osalta ennalta-arvattavassa palapelissä, mutta lopullisessa elokuvassa se toimii odotettua paremmin. Pääsivuhahmon tarinaa tuntevillekaan sivujuonen lopputulos ei voi olla täysin varma. Hienosti vanhaa ja uutta yhdistelevän musiikin siivittämä harjoittelukooste voi olla myös yhdistetty paranemiskooste! Suoraan, suuremmin mukailematta käytetään Gonna Fly Now- ja Going the Distance -raitoja, muuten musiikki on sopiva sekoitus uutta ja uusilla mausteilla jatkettua vanhaa.

Pitkän pääottelun premissi on nykyaikainen, tarpeeksi toimiva ja mikä tärkeintä: aivan eri tasoa kuin edellisen osan pornolaatuinen lähtökohta. Tällä kertaa otellaan Liverpoolissa, Brexitissä. Paikallinen nyrkkeilyn Harri Olli, joka tuntee tulta sylkevän kääpiön, on menossa vankilaan ja haluaa ison potin viimeisestä ottelustaan.

Ei tehdä virheitä nyrkkeilyssä, eikä myöskään elämässä.

Tekninen toteutus on moitteeton ja levyn kuvanlaatu on verratravissa siihen, mitä näin teatterissa. Creed-sarjan aloitus eroaa Rocky-sarjasta siinä, että se on kuvattu täysin digitaalisesti ja scope-kuvasuhteessa. Edellisten elokuvien luomat ja vakiinnuttamat tekniset ratkaisut ovat käytössä, mutta rohkeita uusia ratkaisuja tehdään myös - selkeimpänä ensimmäinen Rockyn valmentamana käytävä, ihon alle menevä ottelu, joka on kuvattu yhdellä pitkällä, ihanalla otolla.

Joojoo.

Eipä.

Näyttelijäkaarti on virkistävän monikulttuurinen ja osaava. Pitkästä aikaa nähdään kokonainen ja uskottava naisrooli, vaikkei elokuva testiä läpäisekään. Sivuosissa ja vastustajina on oikeita nyrkkeilijöitä ja alan henkilökuntaa ja Michael Buffer. Minulla ei ole selkeää mustikuvaa Fruitvale Stationista, mutta Michael B. Jordan ei varmasti tehnyt siinä yhtä fyysistä roolia. Hyvin harjoiteltu, todennäköisesti paras roolisuoritus koko sarjassa yhdistää ruumiillisen ja draamapuolen loistavasti. Sylvester Stallone tuo mukanaan koko uransa ajan hiomansa hahmon, josta löytyy riittävästi laajuutta - kuitenkin enemmän koomiseen kuin traagiseen suuntaan.

Levyn kuva ja ääni ovat moitteettomat ja mukana on lisämateriaalina dokum. Rocky-ilmiön historiasta, lyhyt pätkä Michael B. Jordanin valmennuksesta ja poistettuja kohtauksia. Levyvalikko on animoimaton, lähes DVD-tyyppinen.

Isä-poikasuhdetta vakuuttavasti tutkiskeleva Creed pääsee samalle tasolle Rockyn ja Rocky Balboan kanssa ja saa odottamaan innolla tulevaa jatko-osaa, johon on kaavailtu sekä Dolph Lundgrenia että sitä pitkää, siinä avaruuselokuvassa ollutta suomalaista.

4/5

*damn*

Viikon LaserDisc: Orlando (1994)

PAL, letterbox 1,85:1, CLV+CAV, Dolby Surround, noin 92 minuuttia, PG

LDDB: 18934 - Encore Entertainment, The Electric Pictures Collection,
Special Widescreen Edition

O: Sally Potter N: Tilda Swinton, Billy Zane, Lothaire Bluteau, John Wood, Charlotte Valandrey, Heathcote Williams ja Quentin Crisp

Kuvittele mielessäsi 1980-luku, ehkäpä omakotitalon alakerrassa, saunatilojen yhteydessä oleva ajanvietehuone - televisiohuone, jonka seinät on puupaneloitu, lattiaan on ehkä rakennettu lämmitys tai sitten liuskekivilattiaa peittää paksu, taljamainen karvamatto. Huoneen laidalla on sohva ja sen vieressä ja vastapäätä pari saman sarjan nojatuolia. Keskellä on matala pöytä. Kalusteet on tehty melkein samasta puusta kuin lauteetkin, mutta ne on lakattu - ollaan sentään kodissa, ei taloyhtiön saunaosastolla. Pehmusteet ovat haaleanpunaiset, ajaton design ja värimaailma perityy vielä 1970-luvulta, koska nämä kalusteet kestävät aikaa. Yhdellä seinällä roikkuu ryijy, joka peittää punaista tiiliseinää. Ryijyn tilalla voi olla myös koko seinän peittävä kuva: auringonlaskun rantamaisema Miamista tai Havaijilta.

Huoneen nurkassa, siellä mihin sohvalta näkee vähiten epäsuorasti, on kuvaputkitelevisio - aika iso, muttei mikään jättiruutu, sillä jo tämän taiteileminen läpi oviaukosta oli hankalaa. Nykyään tätä huonetta sanottaisiin kotiteatteriksi tai juntimmin miesluolaksi. Täällä ei ole vielä Nintendon Entertainment Systemiä, sillä ne, joilla on varaa, eivät ole peli-iässä. Aikaisemman, proto-kotiteatterin seinällä olisi vielä ollut valkokangas 8 mm tai ehkäpä 16 mm filmiprojektoria varten, mutta ne ovat menneen talven lumia, eivätkä varsinaisesti päässeet koteihin asti, toisin kuin VHS-nauhurit ja vielä hetken aikaa leikkaamattomat elokuvataiteen enemmän tai vähemmän veriset mestariteokset.

LaserDisc - the Superior Format!

Tällaiseen maailmaan syntyi Laserlevy, 12-tuumainen, LP-levyä hieman paksumpi CD:tä muistuttava levy, jolle mahtuu tekniikasta riippuen parikin tuntia liikkuvaa kuvaa ja CD-tasoista ääntä! Television alla on isokokoinen soitin, jonka suuri kuvaputki kuitenkin sopivasti piilottaa. Soittimen levykelkan kokoinen pizza ruokkisi vallan hyvin parikin aikuista, jotka nauttisivat sen tai saunan päälle ehkä pullolliset vihreää Smurffilimpsaa. On aika siirtää korona pois pöydältä sohvan taakse ja aloittaa elokuvapäivän elokuvailta!

Alkuperäinen suojamuovi (1994) hankaloitti valokuvausta keinovalon alla

Levyn kallistaminen auttoi jonkin verran

Kun nyt, vuonna 2017, käynnistän monen vuoden tauon jälkeen laserlevysoittimen - joka saattaa olla monille tuttu lähinnä karaokebaareista - on ilmassa jännitystä. Lähinnä jännittää se, miten uusi vahvistin ja projektori keskustelevat analogisen, nimenomaan komposiittivideokaapelia käyttävän kuvalähteen kanssa. Vanhan tykin kytkin suoraan soittimeen SCART-johdolla ja vahvistimeen meni ääni RCA:lla, kuva ei lainkaan. Nyt vahvistimeni toimii korttelin parhaan kotiteatterin aivoina, solmukohtana, jonne syötetään eri lähteistä virtaavaa kuvaa ja ääntä, jotka johdetaan digitaalista signaalitietä pitkin joko televisioon tai projektorille ja perinteistä HiFi-tasoista ohutta kuparikaapelia pitkin kaiuttimiin.

CAV-tallennettuja levynpuolia voi selailla yksittäisen kuvan tarkkuudella

Virta kulkee, soitin surisee ja levy on nyt paikallaan, muttei lähde itsestään pyörimään. Seinällä on vihreä 1,33:1-kuvasuhteinen neliö. Sen pitäisi olla sininen ja televisiossa se varmaan olisikin. PLAY, kolahdus ja soitin alkaa hurista. Neliö häviää ja jonkin ajan kuluttua ilmestyy kuva! Ääni on kirkas, mutta kuva ei. Kuvanlaatu tuo mieleen Alien-elokuvien näyttöruudut. Painan pausea, jolloin kuva välähtää sinisenä ja muuttuu taas vihreäksi. Kun jatkan katselua, kestää reilut kymmenen sekuntia, ennen kuin kuva palaa - tämä johtuu projektorin järkyttävästä hitaudesta vaihdettaessa kuvalähdettä. Syy voi olla HDMI-kättelyssä, mutta pohjaongelma on se, että kun soitin on pausella, vahvistin tai tykki toteaa, ettei soittimelta tule lainkaan kuvaa ja yhteys katkeaa. Ääni toimii täysin viiveettä. Kuvankaappaukset täytyy siis ottaa vauhdissa.

Orlando seinällä zoomaamattomana

Kuva ei ole aivan keskitetty, vaan oikeassa reunassa on pieni surureuna - tätä ei näy televisiossa, mutta projektorin kuvasta ei ainakaan leikkaudu mitään pois. Yhtäkkiä, tarinan päästyä liikkeelle, kuva ja ääni häipyvät! Soittimen näytössä lukee End. On aika kääntää levy. Tässä kohdassa on myös hyvä hakea evästä. Pidän perunalastutaukoa, joten teen reissarin loputtomalla kermajuustolla ja rosvopaistilla. Orlandon puolenvaihto on sijoitettu hienosti: kuvassa on häivytys ja äänessä sydämenlyöntejä. Ja heti kakkospuolen alussa näkyy tissit. Levyn pyörintänopeus muuttuu lineaarisesta kulmanopeudeksi, mutta tämä vaikuttaa vain kuvakelauksen sujuvuuteen - mikä on aivan eri maailmasta kuin DVD:n, HD DVD:n ja Blu-Rayn pätkivä nykiminen - pysäytyskuvaa ei ole.

Oikeassa reunassa on tyhjää tilaa perspektiivikorjauksenkin jälkeen

Levyn lisämateriaalina on elokuvan traileri, joka esitetään ennen elokuvan alkua.

Ruokapöytäpelissä yhdistellään taloja

Orlando kertoo samannimisestä, Tilda Swintonin näyttelemästä, ensin mies- ja sitten naisidentifioituvasta hahmosta, joka saattaa olla kuolematon. Ensin ollaan Barry Lyndonissa, sitten edetään parin etapin kautta ensimmäiseen maailmansotaan ja nykyaikaan asti. Hyvin Pilvikartastomaista. Orlando on aluksi jonkinlainen hovin virkamies ja sittemmin lähettiläs, joutilas aatelinen ja kirjailija. Matkan varrella kaikki pysyy samana - vain sukupuoli vaihtuu, kuten Orlando itse toteaa. Alkuperäiskirjan tarinankerronta saattaa olla täyteläisempää ja pitempää, mutta elokuvan rajallinen kesto on varmasti pakottanut tekemään typistyksiä. Saatoin olla tekniikan lumoissa, mutta minulta meni täysin ohi esimerkiksi se, että joku kuningatar kieltää Orlandoa vanhenemasta.

En kieltäytyisi - ranskalaisuudesta huolimatta

Tilda on aina Swinton ja venäläistä(?) prinsessa Sashaa näyttelevä Charlotte Valandrey on hyvin eteerisen kaunis, mutta muuten näyttelijäsuoritukset eivät tee erityistä vaikutusta - kuten ei koko elokuva muutenkaan. Lavastus, puvustus ja kuvaus ovat laatutyötä ja tulevat hyvin läpi myös analogisesta kohinasta, joka muistuttaa englanninkielisen termin mukaisesti hyttysparvea kesäillassa. Levyn kuvasuhde on alkuperäinen 1,85:1 - ei siis mikään 1,77:1 - ja sen saa vääristymättä täyttämään valkoseinän suoraan tykin zoom-asetuksella. Orlandoa ja ensi viikon Halloweenia yhdistää se, että molemmissa ohjaaja on ollut mukana säveltämässä musiikkia. Orlandon musiikki ei jää mieleen, vaikka se todennäköisesti sopi hyvin ruudun tapahtumiin.

2,5/5

Jos Sally Potter kiinnostaa elokuvantekijänä, suosittelen aloittamaan siitä, mistä minäkin: Tangon oppitunnista, joka on todella hyvä.

Viikon LaserDisc: Halloween (1978)

PAL, letterbox 2,35:1, CLV+CAV, mono, noin 97 minuuttia, 18
LDDB: 18733 - Odyssey, Special Widescreen Edition
O: John Carpenter N: Donald Pleasence, Jamie Lee Curtis, P.J. Soles, Nancy Loomis

Jos kuuntelisin musiikkia muutenkin kuin radiosta, ajaessani katto auki talvella tai pakosta valokuvatessani keikkoja, ostaisin levysoittimen ja kuuntelisin LP-levyjä. LD-levyjen käsittelyssä on hieman samaa tunnelmaa ja tekemisen meininkiä.

Menneen, sivistyneemmän, ajan levynkansi

Ajankohtaan sopiva John Carpenterin Halloween on pakattu paksuun, kiiltäväpintaiseen gatefold -tyyppiseen kuoreen, jonka sisäaukeamalta löytyy kohtauslista ja Philip Kempin kirjoitelma elokuvasta ja sen historiasta. Samoin kuin CD pilasi LP-levyjen kansitaiteen, voisi kuvitella DVD:n tehneen samoin LaserDiscille - mutta laserlevyt eivät koskaan olleet samalla tavalla suuren yleisön suosiossa kuin LP:t. Levyt olivat huomattavan kalliita ja soittimilla ei voinut levyttää TV-ohjelmia. LD oli vain ja ainoastaan elokuvaharrastajien formaatti. Voisi myös sanoa HC-harrastajien formaatti, sillä taannoin emporniumissa oli keskusteluketju, jossa AV kertoi omistavansa satoja K-18 -levyjä, joita hän oli aikeissa digitoida ennen muuttoa ja levyjen hylkäämistä.

DVD-levyissä ei nykyään ole yleensä edes vihkosta kuoren sisällä

Tällä kertaa päätin katsoa elokuvan television kautta tykin sijaan ihan kokeilun vuoksi. Koska kuva kulkee ruudulle oikeaoppisesti komposiittivideona SCART-johdolla, viime kerran katseluongelmat loistivat poissaolollaan - vahvistin ei päässyt katkomaan analogista kuvatietä ja vaikka olisikin, television kuvalähteen valinta on lähes viiveetön verrattuna tykkiin. Miten v-ussa uutena yli neljä kertaa kalliimman projektorin HDMI-aivo voi olla niin h-etin hidas? Onneksi ostin sen käytettynä. Ääni kulkee vahvistimelle valokuidulla, joskin soittimestani puuttuu RF-demodulaattori, joka tarvitaan digitaalisten tilaääniraitojen soittamiseen. Tämä ei ole ongelma, sillä Halloween-levyn digitaaliääniraita on monoa, jota pitää luukuttaa stereota kovempaa, jotta ääni kuuluisi kunnolla - sama ongelma on kaikissa monoäänilähteissä.

Vispera de Todos los Santos de John Carpenter

Blofeldin elämä on hankalaa. Jätettyään SPECTREn ja palattuaan kutsumusammattiinsa psykiatriksi, hän kokee jatkuvasti olevansa idioottien ympäröimä huoneen viisain henkilö. Tämän vuoksi, kun Michael Myersin, mielenterveysrajoitteisen kanadalaisen potilaan siirto synkkänä ja myrskyisenä yönä törmää ulkosynnyttimeen, hän kuvittelee voivansa korjata mokansa ja hoitaa homman kotiin yksinään. Tämä hübris johtaa siihen, että saavuttuaan potilaan kotipaikkakunnalle hän kieltää sheriffiä järjestämästä ihmisjahtia ja aiheuttaa siten oheiskuolemia.

Mike pisti Bobin seinää vasten

Donald Pleasenceen meni suuri osa rahoista, mutta elokuvan varsinainen päähenkilö on kirkuningatar Jamie Lee Curtisin esittämä Laurie, joka viettää pyhäinpäivää lastenvahtihommissa. Lee on ensimmäisessä roolissaan ihan ok, tarkoituksella aika arkisen ja tuunaamattoman näköinen, eikä vielä tyylillisesti 1980-1990 -lukujen huipussaan, muttei myöskään niin överi kuin Scream Queensissä.

Elokuva alkaa upealla, ennennäkemättömällä neliminuuttisella otoksella, jossa pieni poika kulkee pihalta taloon, keittiön veitsilaatikolle ja yläkertaan hippailemaan. Projektin budjetti oli pieni, joten tässä ei ole kyse mistään 1970-luvun supertietokoneilla yhteen parsituista lyhyemmistä paloista - koko otoksen takana on Carpinteron vakiokalusteihin kuuluva kameramies Ray Stella, joka hoiti homman parin kuvauspäivän aikana käyttäen lempikeksintöni, Steadicamin about kakkosversiota - PanaGlidea - leijuttamaan raskaalla anamorfisella objektiivilla varustettua Panavisionin kameraa sulavasti kelluen paikasta toiseen. Rayn voi nähdä The Thingissä jokaisessa lähikuvassa, jossa lääkeruiskun neula pistetään ihon läpi.

Vuonna 1996 ikäraja tuli väkivallasta ja ahdistavuudesta, ei keuhkoahtaumasta

Hemmotellut, lasertarkennetut silmäni ovat tottuneet puhtaaseen teräväpiirtoon, joten en varmasti huomannut kaikkia kertoja, jolloin The Shape lymysi jonkin kohtauksen hämärässä nurkassa, mutta elokuvan loppupuolen murhuroinnissa on ainakin yksi mieleenpainuva otos, jossa C&C käyttää loistavasti hahmon kykyä sulautua pimeyteen ja myös ilmestyä sieltä karmaisevalla tavalla.

Sipsilakkoni on epäonnistunut, joten huolehdin siitä, että käsittelen herkkää - todennäköisesti tosin kestävämpää kuin arvaankaan - levyä vain sillä kädellä, joka ei operoi perunalastuja. Levyn kääntö on sijoitettu 59 minuutin kohdalle, loogiseen kohtauksen loppuun, mutta kuva ja ääni katkeavat suoraan, eivätkä häivy yhtä hienosti kuin viime viikon Orlandossa. TV-koossa katsottuna kuvasta ei hyppää suoraan esiin analogikuvan häiriöitä, mutta zoomauksen takia kuvassa näkyy välillä sahalaitaisuutta. Ääni on selkeä ja vuorosanojen ja upean musiikin lisäksi myös BÖC toistuu kirkkaasti, vaikka se onkin diegeettistä musiikkia. LD-ajan loppupuolella 1996 julkaistu levy on masteroitu digitaalisesti alkuperäisestä negatiivista ja ääninauhoista.

Todentuntuista, käytännönläheistä valaisua

Halloween on eittämättä klassikko, mutta se kärsii siitä, että oli lajinsa ensimmäisiä teoksia. Tarinan - johon ei myöskään panostettu kauheasti - käänteet eivät varsinaisesti pääse yllättämään. Pakkaus saattaa sisältää muutamia pelottavia kohtia, mutta tekijät ovat panostaneet pääasiassa visuaalisuuteen ja tyylittelyyn. Myös hurme loistaa ohjaajan näkemyksen mukaisesti poissaolollaan. Halloween II on ilmeisesti huomattavasti verisempi.

2,5/5

Suosittelen Halloweenin mukana nautittavaksi Cracked Movie Club -podcastin tätä elokuvaa käsittelevän jakson, joka tarjoaa paljon lisätietoa sujuvasti ja humoristisesti kerrottuna.

#kulttuuriblogi juoksee veitsenterällä

Maisema kaipaa liekehtiviä savupiippuja

Olin nähnyt videon kannen ennenkin, ehkä elokuvamainoksen TS:ssä, mutta ensimmäinen muistikuvani Blade Runnerin katselusta on ala-asteen lopulta. Ajalta, jolloin vielä oli syntymäpäiviä - myös edessäpäin. Voisin kuvitella, että Director's Cut oli jo virallisesti olemassa, mutta me katselimme alkuperäisen teatteriversion, sillä muistan lopun ajelun kohti Overlookia. En ollut silloin elokuvaharrastaja - enkä välttämättä juuri tälläkään hetkellä - eikä isoa silmää, puolivoltteja ja sormien katkontaa lukuun ottamatta videosta silloin juuri jäänyt mielikuvaa. Tämä selittyy myös sillä, että olin ala-asteikäinen.

Lukiossa olin nollannut tuttavapiirini ja Teräratas tuli mielenkiintoisesti suomennettuna kolmoselta. Tiesin, etten ollut ennen nähnyt uutta versiota ja elokuva teki kyllä vaikutuksen - erityisesti tuore ja pysyvä fanatisoinnin kohde, Rutger Hauer, sekä erilainen loppu, joka oli paljon dynaamisempi kuin aiempi ja joka kuuluu sarjaan "Kun kuva ja ääni kohtaavat". Muuten pidin ja pidän edelleen kerrontaa hieman hidastempoisena. Minulla oli käytössäni uusi tietolähde, jota mielelläni tuon edelleen kaikkien tietoon, sillä vaikka joku verkkokauppa sitä jollakin tavalla tukeekin, The Internet Movie Database on kovin tuntematon pieni tietosivusto, joka kertoo paljon lisätietoa elokuvista. Luin sieltä kohdan "alternate versions" ja muiden kiehtovien tietojen lisäksi sieltä löytyi ihmettelyä siitä, onko päähenkilö Dekkari - lähitulevaisuuden hyvin proaktiivinen, nyrkit saveen -tyylinen henkilöstöpuolen työntekijä - itsekin Reptiliaani-cunt. Olin jo istunut lukion pakollisen filosofian ja tämän kurssin täydellisestä typeryydestä, turhuudesta ja typeryydestä kertoo se, että ensimmäinen monivuotinen ajatukseni tästä mietiskelystä oli "Mitä v-u:n väliä sillä on tarinan kannalta, onko Deckard-kin replikantti*kantti?".

Replicat (M) Des: RUTGER

Nexus Felis NFT729

Incept Date: 7 MAY., 2010

Func: Combat, Pest Ctrl.

Phys: LEV. B Ment: LEV. A

En ole musiikkiharrastaja, enkä varsinaisesti elokuvamusiikin kuuntelija, mutta Vangeliksen musiikkipisteet nousivat kokonaisuudessaan lukiokatselussa sinne samalle Olympokselle, jonne jonkin ajan päästä sijoittaisin myös Ennio Morriconen Dollari-kvartetin kokonaisuudessaan sekä lukuisia yksittäisiä fileitä muusta elokuvamusiikin korpuksesta.

Vaikka LaserDisc on saanut minulta ikuisen puheenjohtajan "Superior format" -arvonimen, fyysinen tallennusmedia saavutti huippunsa kymmenen vuotta DVD:n jälkeen, kun vuonna 2007 HD DVD eli lyhyen, kuuman kesänsä. Olin palannut ensimmäiseltä Puolan valloitukseltani ja ehdin sopivasti mukaan ruumiinvalvojaisiin, joista kahmin ympäri maailmaa ja kotimaata poistomyyntihintaista teräväpiirtoa kymmeniä levyjä. Blade Runner 5 disc Complete Collector's Editionista maksoin ennen vuodenvaihdetta täyden hinnan, mutta koska kyseessä oli vielä molempien levytyyppien verinen sisäänajovaihe ja kuitenkin eräänlainen katalogijulkaisu, hinta oli aivan kohtuullinen - varsinkin, jos tyytyi ostamaan pelkät levyt ilman salkkua, spinneriä ja teräksistä yksisarvisorigamia. En usko, että Blade Runner 2049:stä tullaan julkaisemaan näin laajaa kotivideopakettia - koska tuotanto on mitä ilmeisimmin pysynyt paremmin käsissä kuin 36 vuotta sitten.

Replicat (M) Des: OLMOS

Nexus Felis NF909T

Incept Date: 8 MAY., 2017

Func: Sparring / Leisure

Phys: LEV. A Ment: LEV B

Katsellessani hammasrauta-chuckin loistavaa lisukedokum. odotin Rutger Hauerin ja Edward James Olmosin jälkeen eniten Vangeliksen haastattelua, mutta jouduin tyytymään Ridleyn näyttelemään versioon siitä, kuinka innostunut Evangelos oli soittaessaan ja improtessaan vastaleikatun raakaversion äärellä. Final Cutiin tultaessa olin jo itsenäisesti oivaltanut "Jumala loi kiven, jota ei jaksa itse nostaa" -idean, joskin sanallistin sen vasta myöhemmin. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä mietiskely on vain pieni lisämauste muuten jo sujuvasti toimivaan mustahkoon rikos-rakkaustarinaan. Mistä päästäänkin hidastempoiseen kerrontaan, joka on kasvanut mukaan kokemukseeni pitkin vuosia ja on nykyään juuri sopiva, kun ajatellaan tarinaa tulevaisuudellisena mustana rikoselokuvana.

Kaukana edessä Chiba City

Katsellessani pimeää Tokiota Skytreen huipulta olin aivan tsigunoissani kuunnellessani soundtrackia samalla, kun etsin Neurovelhosta tuttua Chibaa, ihailin C-palkkien kimallusta ja lämmittelin Orionin olkapäällä palavien hyökkäysalusten hehkussa. Se kuivasi mukavasti lähestyvän sadekauden kostuttamaa ilmaa. Stendahl.

Blade Runnerin Final Cut ei koskaan tullut elokuvateatterikierrokselle tänne sivistykseen, eikä tainnut käydä edes Pohjois-Tallinnassa. En ole koskaan nähnyt mitään versiota valkokankaalta, enkä ehkä haluaisikaan, sillä kevään Alien Dayn Alien - kahdeksas matkustaja -näytös paljasti, ettei elokuva, jota todella rakastan, olekaan teknisesti kovinkaan moitteeton - kuvaajan kuningasidea "Tarkennetaan ensin tohon ja sit näyttelijät vaik' kävelevät siihen" näytti jopa Kinopalatsin vähän pienemmältä kakkoskankaalta todella pehmeältä, eikä kuva ollut koskaan niin terävä kuin mihin on kotona 90-tuumaiselta seinäprojektiolta katsottuna tottunut.

Satunnainen lukija voisi olettaa, että oheiset eläimet on nimetty Blade Runnerin näyttelijöiden mukaan, mutta tämä on harhaluulo. Rutger on nimetty Liftarin ja Olmos Miami Vicen mukaan.

#kulttuuriblogi polttaa Twin Peaksin

Jakso 17

Varhaisen dementian merkkejä osoittava Cole retkonnaroi menneitä. Ilmassa on vahvasti Salaisten kansioiden loppukausien mytologiajuonen selkeyttä. Mullins pääsee aallonpituudelle ja nyt myös fiibi tietää Dougien olevan Cooper. Cooperin vaiheet kerrataan hienosti tiivistettynä, jotta jatkossa ei tarvitse katsoa koko kautta uudelleen. Putkassa tulee suukopua. Puhelinlangat laulaa - ominousisti. Käy nopeasti selville, miksi koko kauden putkassa ollut tyyppi on saanut kunnolla turpaan, eikä lyöjää ole vangittu. I approve 100%.

Benin veli, Jerry Horne on päätynyt alasti Jacksonin reikään Wyomingissa. Ben tekee järjestelyt hänen noutamisekseen - miksi? Paha Cooper jumittaa Pupupalatsissa ja imeytyy kuutioon, hapsiaisaluksen muotoisen pään seuraan. Seimolap ohjaa PowerPoint-diashowta Kinectillä. Paha Cooper ihmettelee päädyttyään poliisilaitoksen pihaan ja niin minäkin. Unohdin mainita viimeksi ennustuksestani, jossa Cooper ja Paha Cooper kohtaavat, sulautuvat toisiinsa ja tuhoutuvat.

NäinO

Andy on tuntevinaan Pahan Cooperin ja putkassa silmätön naisidentifioitu käy yhä rauhattomammaksi. Paha Cooper tapaa Lucyn ja Frankin, Andy saa etiäisen. Chad aseistautuu, Andy aavistanee jotakin ja menee hakemaan Hawkia. Kuminyrkki hoitelee Chadin. Puhelin soi ja todennäköisesti soittaja on Cooper. Tiivistä tunnelmaa ja väkivaltaa Frankin toimistossa. Ampuessaan Pahaa Cooperia selkään Lucy ymmärsi siirtyä henkisesti jo 1990-luvulle.

Ristihäivytyshaamut tulevat klähmimään ruumista. Kumikäsi nyrkittää BoBin paskaksi, muut lähinnä katselevat sivusta. Kaikki sarjan hahmot ovat Frankin toimistossa, joten Cooper häipyy entiseen hotellihuoneeseensa, jossa Josie Packard lienee edelleen jumissa laatikon nupissa. Seuraa arkistokuvaa. Sarah kiroaa tyttärensä, jonka murha pilasi kaiken. Laura häviää metsään. Julee Cruise näyttäytyy.

En jaksanut katsoa molempia jaksoja peräkkäin.


Jakso 18

Jaaha, tämä jatkuu suoraan siitä, mihin jäätiin. Paha Cooper on ihan liekeissä, Dougie palaa myös ja Cooper kuljettaa kirkuvaa Lauraa metsän pimeydessä. Joku Cooper tapaa taas Miken käsivarsineen. Ja Laurakin on taas mukana - tämä ja Leland nähtiin jo kauden alussa. Aidolla Dianella on muuten aidot punaiset hiukset. Sitten ollaan tiellä, jolla Paha Cooper sai aiemmin autosairauskohtauksen ja oksensi syliinsä. Myös Cooper kerää matkamittariin tasalukuja. Mutta ei, Cooperia ei vedetä mihinkään. Ei, kun vedetäänpäs - tai sitten vaan RoyOrbisonoitiin yöhön asti.

Hieno kuva

Saavutaan Pahan Cooperin motellille. En tiedä, onko tämä Motel California Hämärän rajamailla hyvä paikka sille, mutta Cooper haluaa tehdä sen pimeässä. En shippaa näitä kahta, eikä jatko ole mitenkään verrattavissa viime viikon pariutumiseen. Tässä ei edes pureta URSTia ja Diane näyttää vähän kärsivältä. Dianea ei suhde kiinnosta.

Cooper käy kahvilla ja tulee toimeen kanta-asikkaiden kanssa. Kiva nähdä, ettei koko ajan olla vaan kerhohuoneessa, vaan ulkomaailmassa on ihan tarinaa ja juontakin. Normaalisti Carrie Page haistattaa pitkät tuollaisille jehoville, mutta juuri nyt hänellä on ihmissuhdeongelmia. Nykyisellä digitaalitekniikalla voi kuvata koko matkan Odessasta Twin Peaksiin yhdellä otolla.

Carrie ei tunnista paikkoja Twin Peaksissa, vaikka kyseessä on sama näyttelijä. Kummaa. Eikä Sarah Palmerkaan asu talossaan, koska kyseessä on rinnakkaismaailma, vaikkakin Chalfont on tuttu nimi kakkoskauden huonommalta puolelta, kuten myös Tremond. Tässä lienee taas kyseessä Jaakobin painajainen. Sarja päättyy cliffhangeriin.


Loppupurku

Ideahan vaikutti aluksi ihan tavalliselta saippuasarjalta, mutta parani heti, kun perusjuoneen lisättiin se, että hahmot olivat hieman omituisia. Vikaan meni, kun mystiset tapahtumat saivat liikaa painoarvoa. Tekijöiden olisi myös pitänyt pitää puolensa ja olla paljastamatta Laura Palmerin murhaajaa. Lisäksi olisi auttanut, jos tekijät olisivat säilyttäneet kiinnostuksensa projektiinsa. Tuloksena olisi voinut olla Clarke/Kubrick-tyylisesti "maailman paras parhaan katseluajan saippuasarja".

Kolmoskaudessa oli paljon hyvää: kuvanlaatu, hahmot, kuiva huumori, hurme, Miguel Ferrer, tunnelma ja näyttelijät - vaikka Kyle MacLachlanin fetisointi oli vähän liiallista. Tarina olisi voinut hyvin keskittyä taas tiiviimmin Twin Peaksiin ja tuttuihin hahmoihin, vaikka se olisi ollut vähän vanhan kertausta - kuten kauden loppu nyt oli. Tarinaa olisi myös voinut kuljettaa eteenpäin vähän nopeamminkin, sillä materiaalia siihen olisi kyllä ollut. Poistettuja kohtauksia tuskin nähdään ihan pian.

En ole vielä kuunnellut YLEX Etusivun analyysiä, eikä Rewatch ole vielä ilmestynyt, mutta oma tunnelmani on nyt vähän haalea. Ehkä katson sarjan uudelleen, kun se tulee SubTV:ltä jonkin ajan päästä.


Kiitos kaikilla lukijoille henkilökohtaisesti, tiedätte kyllä, keitä olette. Ensi viikolla tai ainakin lähiaikoina alkaa #kulttuuriblogin viikon LaserDisk -sarja.

#kulttuuriblogi palaa Twin Peaksiin 14-16

Jakso 14

Gordon soittaa Frankille. Albert kertoo Tammylle kaiken sinisistä ruusuista. Cole luulee jotakin, mutta lastan huuto suistaa ajatusjunan raiteiltaan. Gordonin tuskaa on tyydyttävää katsoa. Diane tulee sisään ja on mulkku itsensä, mutta tajuaa olevansa puolisisar Janeyeyelle. FBI:n Las Vegasin aluejohtaja on kuin jorma ollila tai arto räty, vaikka hänellä tuskin on edes hilkka ahteen tasoista syytä käytökselleen. Tuotantotiimi on tuhlannut rahaa naisiin ulkomailla, joten tähän väliin on lisätty vanhaa kuvamateriaalia. Andy ei ole vegaani. Jos Chad ei kerran tajua, miksi hänet pidätetään, niin ei sitä ainakaan hänelle kerrota.

Hyvin artikuloitu perinnöllisistä taudeista huolimatta

Tutkimusryhmä askeltaa Pupupalatsiin. Kello 14.53 g-bozia -kulhon ääreltä löytyy silmätön nainen. Suhinaa, huminaa ja sähköistä rätinää - kaikki draaman keinot käytössä. Käy kuin Kuutiossa: se, joka ei pysty paikkaa kuvailemaan, vedetään kerhohuoneeseen ilmaspiraalin kautta. Jättiläinen on aikansa kuluksi liittynyt naatnukolap. Andy picks up a woman - like a boss. Putkassa säilytetään myös apinoita ja lapsia. Pähkinänäsärkijä-Jamesilla on kädetön työpari. Sarah juo vaihteeksi baarissa. Perusamerikkalaisen seura ei kiinnosta, joten tulevaisuus on verinen. Pilvimuijaalla on Paulan svetari. James on menossa Roadhouseen, vaikkei hänellä ole tänä iltana keikkaa.


Jakso 15

Nadine on lapiokävelyllä. Hän on muuttunut ja tietää Edin ja Norman suhteesta! Miten kaunista, mutta kuka saa lapiosta? Ed on vapaa... Toistaiseksi. Walter kukkoblokkaa pahasti. Norma tekee valtavan virheen ja tulee katumaan sitä. Tätä on odotettu 25 vuotta, joten täyttymyksestä on hyvä siirtyä suoraan kadonneelle maantielle. Paha Cooper pysähtyy huoltoasemalle. Asema on sisältä tosi iso ja takapihalla puhutaan takaperin. Jeffries löytyy putkestaan. Dickie uhkaa Pahaa Cooperia aseella, hauskaa. Dickie kertoo ilmiselvyyksiä ja saa väkivaltaa. Steven sekoilee metsässä oltuaan silleen Donnan siskon kanssa.

Leaving already?

Roadhousen levytansseissa soitetaan Eliminatoria. Yeah! James on alfa ja pärjää kyllä yksinäänkin. Chantal hoitaa hommia ruuanhakumatkalla. Dougie kuulee ääniä television kautta ja yrittää hiljentää ne lopullisesti. Pölkky kertoo itsestäänselvyyksiä ja se alkaa muuttua kullaksi. Good night white pride. Sheriffin koneella on kalapornoa. Charlien ja Audreyn lähtö Roadhouseen on kestänyt nyt kolme viikkoa - ihan samanlaista saatanan sähläämistä kuin isoäidilläni ja hänen kolmannella miehellään - jo ennen dementiaa. Inhottava ja äänekäs naisihminen estää kahden herrasmiehen pääsyn pöytään Roadhousessa.


Jakso 16

PC:llä on suunnitelmia Dickien varalle. Dickien mieli on kirkas ja kivikin kiinnostaa. Jerry on ollut aika turha hahmo tähän mennessä, mutta nyt hän näkee kivijumalan. Kiveä ei juuri Dickie kiinnosta, mutta ehkä Audrey pääsee vielä joskus eroon toisestakin rasitteestaan. PC:n näytölle leviää hymiönkare. Murhuroijat heräsivät linnunlauluun. FBI:n väliportaan mulkku käy etsimässä Dougieta. Dougie ei kuollut sähköiskuun - vielä. Perhe, pomo ja uudet kaverit tulevat katsomaan. Väkivalta on lähiöiden ongelma myös usan yhdysvalloissa. Mike herättää Cooperin - tämä olisi voinut tapahtua jo suunnilleen kymmenennen jakson kohdalla. Musiikin perusteella tarina on notkahtamassa liikkeelle, veljekset tankkaavat lentokonensa. "I am Queens Boulevard."

Kyllä.

Cooper ajaa katto auki kasinolle, Janeye on hieman liiankin kiihottunut. Dianen juoma ja -tapa on kopioitu Atomic Blondesta. Setapille ei tule kunnollista peioffia, sillä juoma saa Dianen oksentamaan expocitiota - vahvasti tulkittuna, tosin. Tätä oli vähän jo epäiltykin. Diane ei ollut ihan itsensä, mutta Tammy ja Albert laittavat hänet kuriin rei'ittämällä tulpan. Punainen huone, videoefekti, uusi siemen Cooperille. Isä lähtee nyt viemään roskapussia, mutta rakastaa kyllä teitä molempia. Janeye sai auton, rahaa, munaa ja pääsi eroon omaishoitajuudestaan - win-win-win. Roadhousessa esiintyy eri mies, kitara ja ääni. AUDREY pääsee perille, ohhoh. Nyt ollaan Miss Twin Peaks -tunnelmissa ja aletaan revitellä oikein kunnolla vanhalla musiikilla. Kauden ensimmäinen cliffhangeri.


Miten ikinä ensi viikon kaksoislopetusjakso tämän kauden lopettaakaan, vaikka lankoja jäänee solmimatta, ainakin Ed ja Norma ovat nyt yhdessä. Kauden ensimmäinen kokonainen kaari noudatti sujuvasti draaman sääntöjä. Aluksi Ed oli niinq FYEAH! Sit Walter v-u pilas kaiken ja Ed oli iha et kuolkaa saatana, mä ainakin tapan itteni - mut sit Norma veti iha Kristus seeks fries et Marry me ja koko ajan ei-diegeettinen, sarjan ulkopuolinen musiikki piti koko kohtauksen hienosti yhtenä sukupuolitäyttymyksellisen eheänä kokonaisuutena.

Täyttymys.

Vaikka Badalamentin vanhempaa musiikkia kaipaakin ominous hum ja ambient rumble -kohtauksiin, ovat muut musiikkivalinnat osuneet aika hyvin kohdalleen. Tarinan puolesta alkuperäinen yhdeksän jakson kausi olisi ollut mielekkäämpi vaihtoehto.

#kulttuuriblogi palaa Twin Peaksiin 11-13

Jakso 11

Pojat löytää naisen/kovin tuskaisen
Shellyn tyttärellä ei ole autoa/se aiheuttaa raivoa
Stevenkö ongelma/siihen tarvitaan autoa?
Carl auttaa Shellyä/jolle antaisin kyytiä
Donna näkyy kuvassa/kuuntelee ammuntaa portaissa

FBI Dakotassa/Tanista tutkimassa
Kummitus kulman takana/Hastings on kuin lakana
Cole menee edellä/Albert tulee perässä
Sähkö rätisee/TeePee-klisee
Ominous hum/humdrum
Taivas aukeaa/Cole jumittaa
Cole stroboaa/Albert pelastaa
Ruumis heinissä/koordinaatit kädessä
Kummitus hoitaa Hastingsin/Dave saa slaagin
Pää haljennut/hän lienee kuollut

Ei sattunut leukaan

Becky saa runtua/vanhemmilta
Selittää huonoista ajoista/paskapuhetta
Bobby astuu puikkoihin/antaa ultimaattumin
Shelly alkaa parkua/Becky muka katua
Shellyä tullaan hakemaan/mennee illalla panemaan
Norma kyttää tiskiltä/ilman mitään häpyä
Laukaus kajahtaa/toimintaa
Jenkkisurvivalisti/aseen autoon pisti
Kakara näyttää kakalta/minimaastopuvussa
Läski huutaa jaggessa/saa onneksi oksua

Hawk kertoo tulesta/se löytyy ikuiselta kartalta
Mustaa tulta kartalla/sheriffi roikkuu mukana
Halko pelkää tulta, sen peittää jo multa
Joku koputtaa/sheriffi avaa

Cole haluaa kahvia/Albert tarjoaa maitoa
Albert ja Diana/vaihtavat vittuja
Kahvia/donitsia
Diana tupakoi/tiimi aprikoi

Dougie toimistoon/hyvä yhteys pomoon
Dougie imee kahvia/tuo on jo sairasta
Pomo on nyrkkeilijä/vielä kova äijä
Bushnell/gives 'em hell
30 miljoonaa shekkinä/sille olisi käyttöä

Mitchum tulee vessasta/syö aamiaista
Mike-näky aulassa/Dougien aivot naulassa
Punainen ovi/Dougien viime tovi?
Halki iltapäivän Vegasin/päivärytmi sekaisin
Veljekset vihaisia/puuhat likaisia
Enneuni ei pysy mielessä/jokin on pielessä
Kohtaus aavikolla/jännitys nolla
Piirakka laatikossa/muutos tuomiossa

Jätkät juomassa/Candie koomassa

Runoilu on nyt
perseestä tämä sarja
on kovin tylsä

Jaksossa tapahtui paljon/se hälvensi tylsyyden varjon
Jatkuisi tätä rataa/muuten tarina mataa

Jakso 12

Rewatch-podcast nostaa usein esille aiheellisen aiheen huolelle: kun kerran työskentelytapana on se, että kuvataan kaikki ja kaivetaan lopuksi kasasta kultaisella lapiolla esiin juonta, kuinka paljon hyvää näyttelijäntyötä ja hienoja kohtauksia jää piiloon kasaan?

Tammy pääsee siniseen kirjaan. Jerry palaa kotiin, Sarahilla menee hyvin kaupassa. Kriscol on vähän tyhmä. Ben rakasti polkupyöräänsä. Albert keskeyttää Colen pillujutut. Maailmassa puhutaan yli 6000:tta kieltä, mutta se ei juuri nyt kiinnosta ketään. Chantal ja tyyppi ampuvat Daddyn ja lähtevät paikalliseen Mosburgeriin. Tohtori ämpyilee.

Määränpää häämöttää

AUDREY!

Charliella ei ole kiveksiä, minkä vuoksi Audrey on silleen Billyn kanssa.
Koordinaatit osoittavat yllättävään paikkaan. Angela hengailee Clarkin kanssa, vaikka Clark on ihan lutka. Trick melkein kuoli.


Jakso 13

Vakuutusyhtiö muuttuu Great Northerniksi, kaikki sileeks. Kovin ikävää. Sonny Jim päätyy taivaaseen. Renzolla on kotiteatteritasoinen televisio, mutta se on sijoitettu virheellisesti. Renzo oli jo lastentarhassa paras käsihommissa. Raytä ei juuri tarvinnut suostutella kertomaan Philip Jeffriesistä - Twin Peaks -elokuvassa välähtäneestä sivuhahmosta. Myös Dickie Horne on lasturissa. Punaisessa huoneessa värähtelee omituisesti.

Vaihdos lastentarhan johtoportaassa

Luova yksilö on kiinnostunut myrkystä ja poliisiyhteys osaa neuvoa. Tunnemyrsky pilaa suunnitelman. Anthonya hävettää kovasti. Ed on ed'elleen Norman kanssa - vai onko? Norma, kuten Nadine on alallaan jotenkin menestyvä liikehenkilö. Nadinella on fanitapaaminen. Sarahin digiboksi juuttuu luuppiin - kyseessä on tuskin mitään yliluonnollista, mutta tässä käytetään taas liikaa Family Guy -menetelmää.

Audrey ei tunne olevansa ruumiissaan. Audrey voisi nyt vähitellen lähteä Roadhouseen Billyn perään. Niin hahmojen kuin tekijänkin olisi hyvä jo tehdä joitakin päätöksiä. James pääsee viimein lavalle ja yleisö menee pähkinöiksi. Rewatch-podcast tulee rakastamaan tätä lopetusta! Ed lopettaa pettymyksen päivän nestemäiseen ateriaan.