LDDB: 18733 - Odyssey, Special Widescreen Edition
O: John Carpenter N: Donald Pleasence, Jamie Lee Curtis, P.J. Soles, Nancy Loomis
Jos kuuntelisin musiikkia muutenkin kuin radiosta, ajaessani katto auki talvella tai pakosta valokuvatessani keikkoja, ostaisin levysoittimen ja kuuntelisin LP-levyjä. LD-levyjen käsittelyssä on hieman samaa tunnelmaa ja tekemisen meininkiä.
 |
| Menneen, sivistyneemmän, ajan levynkansi |
Ajankohtaan sopiva John Carpenterin Halloween on pakattu paksuun, kiiltäväpintaiseen gatefold -tyyppiseen kuoreen, jonka sisäaukeamalta löytyy kohtauslista ja Philip Kempin kirjoitelma elokuvasta ja sen historiasta. Samoin kuin CD pilasi LP-levyjen kansitaiteen, voisi kuvitella DVD:n tehneen samoin LaserDiscille - mutta laserlevyt eivät koskaan olleet samalla tavalla suuren yleisön suosiossa kuin LP:t. Levyt olivat huomattavan kalliita ja soittimilla ei voinut levyttää TV-ohjelmia. LD oli vain ja ainoastaan elokuvaharrastajien formaatti. Voisi myös sanoa HC-harrastajien formaatti, sillä taannoin emporniumissa oli keskusteluketju, jossa AV kertoi omistavansa satoja K-18 -levyjä, joita hän oli aikeissa digitoida ennen muuttoa ja levyjen hylkäämistä.
 |
| DVD-levyissä ei nykyään ole yleensä edes vihkosta kuoren sisällä |
Tällä kertaa päätin katsoa elokuvan television kautta tykin sijaan ihan kokeilun vuoksi. Koska kuva kulkee ruudulle oikeaoppisesti komposiittivideona SCART-johdolla, viime kerran katseluongelmat loistivat poissaolollaan - vahvistin ei päässyt katkomaan analogista kuvatietä ja vaikka olisikin, television kuvalähteen valinta on lähes viiveetön verrattuna tykkiin. Miten v-ussa uutena yli neljä kertaa kalliimman projektorin HDMI-aivo voi olla niin h-etin hidas? Onneksi ostin sen käytettynä. Ääni kulkee vahvistimelle valokuidulla, joskin soittimestani puuttuu RF-demodulaattori, joka tarvitaan digitaalisten tilaääniraitojen soittamiseen. Tämä ei ole ongelma, sillä Halloween-levyn digitaaliääniraita on monoa, jota pitää luukuttaa stereota kovempaa, jotta ääni kuuluisi kunnolla - sama ongelma on kaikissa monoäänilähteissä.
 |
| Vispera de Todos los Santos de John Carpenter |
Blofeldin elämä on hankalaa. Jätettyään SPECTREn ja palattuaan kutsumusammattiinsa psykiatriksi, hän kokee jatkuvasti olevansa idioottien ympäröimä huoneen viisain henkilö. Tämän vuoksi, kun Michael Myersin, mielenterveysrajoitteisen kanadalaisen potilaan siirto synkkänä ja myrskyisenä yönä törmää ulkosynnyttimeen, hän kuvittelee voivansa korjata mokansa ja hoitaa homman kotiin yksinään. Tämä hübris johtaa siihen, että saavuttuaan potilaan kotipaikkakunnalle hän kieltää sheriffiä järjestämästä ihmisjahtia ja aiheuttaa siten oheiskuolemia.
 |
| Mike pisti Bobin seinää vasten |
Donald Pleasenceen meni suuri osa rahoista, mutta elokuvan varsinainen päähenkilö on kirkuningatar Jamie Lee Curtisin esittämä Laurie, joka viettää pyhäinpäivää lastenvahtihommissa. Lee on ensimmäisessä roolissaan ihan ok, tarkoituksella aika arkisen ja tuunaamattoman näköinen, eikä vielä tyylillisesti 1980-1990 -lukujen huipussaan, muttei myöskään niin överi kuin Scream Queensissä.
Elokuva alkaa upealla, ennennäkemättömällä neliminuuttisella otoksella, jossa pieni poika kulkee pihalta taloon, keittiön veitsilaatikolle ja yläkertaan hippailemaan. Projektin budjetti oli pieni, joten tässä ei ole kyse mistään 1970-luvun supertietokoneilla yhteen parsituista lyhyemmistä paloista - koko otoksen takana on Carpinteron vakiokalusteihin kuuluva kameramies Ray Stella, joka hoiti homman parin kuvauspäivän aikana käyttäen lempikeksintöni, Steadicamin about kakkosversiota - PanaGlidea - leijuttamaan raskaalla anamorfisella objektiivilla varustettua Panavisionin kameraa sulavasti kelluen paikasta toiseen. Rayn voi nähdä The Thingissä jokaisessa lähikuvassa, jossa lääkeruiskun neula pistetään ihon läpi.
 |
| Vuonna 1996 ikäraja tuli väkivallasta ja ahdistavuudesta, ei keuhkoahtaumasta |
Hemmotellut, lasertarkennetut silmäni ovat tottuneet puhtaaseen teräväpiirtoon, joten en varmasti huomannut kaikkia kertoja, jolloin The Shape lymysi jonkin kohtauksen hämärässä nurkassa, mutta elokuvan loppupuolen murhuroinnissa on ainakin yksi mieleenpainuva otos, jossa C&C käyttää loistavasti hahmon kykyä sulautua pimeyteen ja myös ilmestyä sieltä karmaisevalla tavalla.
Sipsilakkoni on epäonnistunut, joten huolehdin siitä, että käsittelen herkkää - todennäköisesti tosin kestävämpää kuin arvaankaan - levyä vain sillä kädellä, joka ei operoi perunalastuja. Levyn kääntö on sijoitettu 59 minuutin kohdalle, loogiseen kohtauksen loppuun, mutta kuva ja ääni katkeavat suoraan, eivätkä häivy yhtä hienosti kuin viime viikon Orlandossa. TV-koossa katsottuna kuvasta ei hyppää suoraan esiin analogikuvan häiriöitä, mutta zoomauksen takia kuvassa näkyy välillä sahalaitaisuutta. Ääni on selkeä ja vuorosanojen ja upean musiikin lisäksi myös BÖC toistuu kirkkaasti, vaikka se onkin diegeettistä musiikkia. LD-ajan loppupuolella 1996 julkaistu levy on masteroitu digitaalisesti alkuperäisestä negatiivista ja ääninauhoista.
 |
| Todentuntuista, käytännönläheistä valaisua |
Halloween on eittämättä klassikko, mutta se kärsii siitä, että oli lajinsa ensimmäisiä teoksia. Tarinan - johon ei myöskään panostettu kauheasti - käänteet eivät varsinaisesti pääse yllättämään. Pakkaus saattaa sisältää muutamia pelottavia kohtia, mutta tekijät ovat panostaneet pääasiassa visuaalisuuteen ja tyylittelyyn. Myös hurme loistaa ohjaajan näkemyksen mukaisesti poissaolollaan. Halloween II on ilmeisesti huomattavasti verisempi.
2,5/5
Suosittelen Halloweenin mukana nautittavaksi Cracked Movie Club -podcastin tätä elokuvaa käsittelevän jakson, joka tarjoaa paljon lisätietoa sujuvasti ja humoristisesti kerrottuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti