Creed pääsi ilmestymään teattereihin jotenkin huomaamatta. Olin lukenut jostakin siitä, että jonkinlainen Rocky-elokuvien universumiin liittyvä sivuosa olisi tulossa, mutta se valmistuikin jotenkin yllättäen ja vielä yllättävämmin ennen vuodenvaihdetta alettiin pitää varmana sitä, että Sylvester Stallone olisi Oscar-ehdokas. Käytyäni katsomassa Rocky Balboan loistavassa yöennakkonäytksessa koin hahmon kaaren tulleen ansaitsemaansa päätökseen, mutta olin väärässä.
Creed kääntää jännästi ensimmäisen Rocky-elokuvan asetelman päälaelleen: seurattava hahmo ei olekaan köyhistä oloista ponnistava, henkensä pitimiksi kamppaileva tavis, vaan yltäkylläisistä oloista tuleva ulkoisesti menestyvä henkilö, jonka sisimmässä polttelee suuren, mutta poissaolevan isähahmon jättämä tyhjyys. Stallone vetää hyvin, niin hyvin, että suon mielelläni hänelle palkinnon, vaikka se onkin hieman elämäntyöhenkinen.
Teknisesti elokuva on moitteeton: jännitystä pidetään yllä hienosti ja perinteistä Rocky-kaavaa rikotaan tarpeeksi. En ehkä pidä kuvasuhteen vaihtamisesta, mutta toisaalta scope on teatterissa aina paremman näköinen kuin muiden elokuvien kapeampi ikkuna nyrkkeilyn ihmeelliseen maailmaan. Yksi elokuvan kohokohdista on mahtavasti yhdellä otolla kuvattu ottelu, joka imee katsojan mukaan tilanteeseen aivan eri tavalla kuin perinteinen kuvaustapa. Lopussa palataan takaisin edelleen toimivaan konseptiin ja koko filmin ajan musiikissa kutkuttavasti kiusoiteltu tuttu teemakin pääsee iskemään pisteen tämän hienon I:n päälle.
4/5
Room kertoo jokseenkin itävaltalaiseen kasvatustilanteeseen päätyneestä naisesta ja hänen pojastaan. Suljetun paikan tunnelma on luotu taitavasti lavastamalla, mutta kummasti tätä ei ole huomioitu palkintoehdokkuudella. Tarina on taitavasti rakennettu ja jatkaa vakuuttavasti eteenpäin siitä, mihin tämänkaltaiset elokuvat usein päättyvät. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan hyviä, alkaen naispoliisista, jatkuen aina laadukkaaseen Joan Alleniin ja huipentuen Brie Larsonin voittoisaan pääosasuoritukseen. Ei enempää spoilereita.
4/5
Revenant on teknisesti loistokas ja omalla tavallaan eeppisen suuri elokuva, mutta se ei ole vuoden paras, eikä siinä mielestäni myöskään nähdä erityisen silmiinpistäviä roolisuorituksia. Tom Hardy vetää perustason - joka on hänen kohdallaan kyllä korkea - pahisroolin ja Leonardo DiCaprio ajelehtii olosuhteiden mukana. Kuvaus on hienoa ja tällaisen projektin kasassa pitäminen on vaatinut myös ohjausta. Teknisiä palkintoja, ei kuvauksesta.
3/5
The Hateful Eight - tai Vihainen kahdeksikko - on oikeastaan yhdessä huoneessa tapahtuva pitkä murhamysteeri. Keskustelu soljuu ja huumori pääasiassa toimii väkivaltaa odotellessa. Kuvauksesta on paha sanoa mitään, sillä isolle filmille kaapatut näyt oli rusennettu alle DVD-laadun. Kuvissa keskityttiin kuitenkin lähikuviin samaan tapaan kuin Mestarissa, joten aina isoa kuvaa ei tarvitse täyttää maisemakuvilla. Voisin olla taipuvainen antamaan Jennifer Jason Leighille sivuosapalkinnon, vaikka hänet onkin näppärästi pelattu virheelliseen palkintolokeroon.
3,5/5
Carol on Patrika Kohosepän osin omiin seikkailuihin perustuva tarina kahden eri-ikäisen ihmisen rakkaustarinasta 1950-luvun Amerikan Yhdysvalloissa. Ajankuva on rakennettu vakuuttavasti: lavastus ja puvustus toimivat virheettömästi, kenties palkitsemisen arvoisesti - en ole vielä päättänyt. Kuvauksesta pystyy sanomaan sen, että värit ovat kohdallaan ja heijastavat vanhojen värivalokuvien maailmaa. Olen jo pitkään harmitellut sitä, että Cate Blanchett ei ole enää sellainen salainen aarre, kuin uransa alkuaikoina. Juustoleidi on kuitenkin tällä kertaa voittaja. Myös Rooney Mara vetää hyvin ja voisi myös olla palkitsemisen arvoinen, ellei edellämainittua ehdokasta olisi sijoitettu virheellisesti. Tarinan draama menee ohjaajan tyylille uskollisesti reilusti melon puolelle.
3,5/5
The Big Short siirsi superviikonlopun todellisten laatuelokuvien luokkaan - jako meni aika hyvin, sillä parhaimmat katselut painottuivat loppupäähän. Komedioilla ei ole omaa ryhmää, joten parhaan elokuvan palkinnosta kisaa mukavan sekalainen joukko teoksia. Tämä elokuva tekee finanssimaailmalle sen, mitä the Wire - kaikkia tällä listalla mainittuja nimikkeitä parempi teos - teki kunnallispolitiikalle: sai sen vaikuttamaan viihdyttävältä, mielenkiintoiselta ja merkitykselliseltä. Tarinassa kerrotaan siitä, miten kansainvälinen rahoitusmarkkinakriisi syntyi ja miten Amerikan Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden kupla kaatoi puhjetessaan vaikka mitä. Lukuisat puheroolit on jaettu mehukkaasti joko puolitutuille naamoille tai suuremmille tähdile, jotka on upotettu kuviin maskeeraattuina juuri sen verran, että katsellessa kokee koko ajan pieniä, tyydyttäviä ahaa-elämyksiä. Ei erityisen kummoisesti kuvattu, mutta pätevästi leikattu. Paras aiempaan materiaaliin perustuva käsikirjoitus.
4/5
Spotlight kertoo Bostonilaisen sanomalehden tutkivan sanomalehtityön ryhmästä, joka ryhtyy tutkimaan katolisen kirkon piirissä tapahtuneita lapsiin liittyviä väärinkäytöksiä. Olisipa tämä elokuva ollut olemassa joskus lukioaikoinani, niin olisin ehkä osannut valita tulevaisuuden. Tässä liikutaan todella lähellä Presidentin miehet -tasoa. Juoni kulkee, tarina avautuu kutkuttavasti ja syyttävä sormi osataan kohdistaa myös peiliin. Tässä ei ole Presidentin miehien uskomatonta pitkää puheluotosta, mutta varsin samantasoinen vastaava kohtaus naapuruston satunnaisella ovella. Näyttelijäsuorituksissa ei ole ainuttakaan heikkoa lenkkiä ja osin sen takia antaisin Tom McCarthylle vuoden ohjaajan palkinnon - ellei se menisi George Millerille - alkuperäisen käsikirjoituksen lisäksi. Näyttelijöistä on vaikeaa nostaa ketään muiden yläpuolelle, joten Mark Ruffalo ei vie Sylvester Stallonen palkintoa. Liev Schreiber on hämmentävän rauhallinen - kylmäverinen. Parhaan elokuvan palkinto on annettava The Big Shortille, koska nämä kaksi elokuvaa ovat mielessäni todella tasaveroiset, vaikka täysin eri lajityyppiä.
4/5
Cartel Land on ainoa ehdotettu dokumentti, jonka katsoin, mutta suoraan sanoen muut ehdokkaat eivät varsinaisesti sijoitu kiinnostuskartalleni ja yhden tekijät on jo palkittu useasti aiemmin. Dokumentti kertoo Meksikossa syntyneestä kansanarmeijasta, joka alkaa ajaa oman lääninsä alueelle juurtuneita huumekartelleja pois, koska poliisi ja valtio ei siihen pysty. Tekijät ovat paitsi onnistuneet upottautumaan sisään ryhmään, myös kuvanneet dokumentin hämmentävän hienosti. Kuvista tulee mieleen Sicario, joka voittaa palkinnon parhaasta kuvauksesta. Cartel Land saa perusdokumentille varatun pisteytyksen, mutta vain siksi, että se kosketti minua tunnetasolla masentavasti. Kannattaa katsoa.
3,5/5
Sicario kertoo FBI:n agentista, joka värvätään hieman hämäräperäisiin hommiin CIA:n operaatioon Meksikon ja Amerikan Yhdysvaltojen rajamailla. Tarina pitää otteessaan ja jännitys pysyy trillerilukemissa, mutta tämä on Roger Deakinsin peli. Yhdellä sanalla kuvailtuna kuvaus on luonnollista. Aivan kuin koko elokuva olisi kuvattu vallitsevassa valossa, mutta vaan jotenkin "paremmin". Kun elokuvissa siirrytään rajan yli Meksikoon, kuva yleensä muuttuu keltaiseksi - Sicariossa kuva ei ole keltainen, mutta katsoja tajuaa upeita maisemia katsomattakin, että nyt ollaan taas ulkomailla. Katsoin tämän Cartel Landin jälkeen ja kyllä - molemmat näyttävät aika samanlaisilta! Myös musiikki oli sillä tavalla hyvää, että huomasin sen, mutten kiinnittänyt siihen liikaa huomiota.
3,5/5
Brooklyn oli viimeinen superviikonlopun elokuvista ja siihen oli hyvä päättää. Tarinassa seurataan teinitappajana tutuksi tulleen [shorsa] Ronanin esittämää Eilistä, joka lähtee 1950-luvun alussa Irlantilaisesta pikkukylästä todella mulkun ämmän alaisuudesta etsimään onneaan Amerikan Yhdysvaltojen kultamailta, Brooklynistä. Tämä on puhdasverinen hyvän mielen elokuva, joka saa katsojan hurraamaan päähenkilön menestykselle. Tarina on kuitenkin valtaosin hieman liiankin nousujohteinen, mikä pudottaa sen palkintojen ulkopuolelle. Mieleen tulee mukavasti Frank McCourtin muistelmat - tai siis se ensimmäinen osa, jonka luin.
4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti